Onneton, hän ei tiennyt mitä teki. Taikauskon musta peikko oli saanut hänessä vallan; sen musta aave oli astunut esiin epäoleellisesta tyhjyydestään ja kasvanut kauhistuttavaksi todellisuudeksi, synniksi, joka pilkkasi sitä, mikä oli kaikista pyhintä.
Jaanakin oli taikauskoisuuden vaikutuksen alainen, mutta ei antautunut kokonaan sen valtaan. Valpurin pilkka pyöristytti häntä. Hän hypähti seisoalleen ja huusi uhkaavasti kättään huitoen: — Ulos minun huoneestani, te jumalanpilkkaajat! Ulos, te kadotetut! Ulos! Ulos! Ulos!
Ei ollut hyvä sillä hetkellä asettua Jaanaa vastustamaan. Hän oikaisi koko pitkän vartalonsa; harmaa tukka liehahti, luinen nyrkki kohosi uhkaavasti. Hiilenpolttaja ja hänen toverinsa riensivät ulos, mutta Valpuri mutisi mennessään: — Hän tahtoo pitää taitonsa itsellään, mutta sen hän saa kalliisti vielä maksaa.
Jaana meni ulos ruohoja keräämään, sillä oli juuri täysikuu sinä yönä. Kun hän tuli takaisin, muisti hän lapset. Heidän piilopaikkansa sängyn alla oli tyhjä. Hän etsi heitä kaikkialta, mutta turhaan. He olivat kadonneet jäljettömiin.
6. VESIKOE.
Varhain eräänä kauniina kesäkuun aamuna v. 1671 liikkui Turun kaupungin kaduilla ja joen rantoja pitkin suuri väen paljous. Oli silmin nähtävää, että jotakin erikoista ja tavatonta oli tekeillä, vaikkei aikaa ja paikkaa niin tarkkaan tiedettykään. Sillä milloin kuului rannalta melua, ja kohta kiiruhti tuo moneen sataan nouseva kansanjoukko sinne näkemään, mitä siellä tapahtui; milloin keräännyttiin torille tuomiokirkon eteen, ja kohta kasvoi tungos moninkertaiseksi, kun yhä uusia uteliaita saapui joka haaralta; milloin välähtivät vartiosotamiesten kiväärit vastatehdyllä Linnankadulla, ja kohta kiiruhtivat kaikki heitä vastaan. Aurajoki oli täynnä veneitä ja pursia, joiden valkeat, kuivumaan levitetyt purjeet somasti liikahtelivat tyynessä ja kirkkaassa aamuilmassa, ja maalta päin tuli jonottain kärryjä, joiden omistajat toivat tavaroitaan kaupaksi kaupunkiin ja ihmetellen pysähtyivät toimettomain torilla seisojain tungokseen.
Vastatulleiden joukossa oli kannellinen pursi, joka näytti muita isommalta ja komeammalta ja joka, parhaimmalla Vaasan rukiilla lastattuna oli tunkeutunut aivan lähelle sitä ainoata siltaa, jota myöten liike siihen aikaan kulki joen poikki. Sen pienestä kajuutasta ryömi esille lyhyt ja paksu ukko, jonka vaalennut tukka ja suippoparta olivat omituisena vastakohtana myhäilevälle ja punakalle naamalle. Kohta hänen perässään kömpi samasta piilosta ilmoille yhtä pieni ja yhtä pyöreä eukko, ollen ehkä muuatta vuosikymmentä nuorempi ukkoa, mutta yhtä iloinen ja hyvinvoipa kuin hänkin. Molemmat virkkoivat joitakin sanoja kahdelle nuorelle miehelle, jotka olivat purren miehistönä, ja nousivat sitten maihin. Vähän vaivalloista se tosin oli, sillä veneellä ei päässyt liikkumaan eteen eikä taaksepäin toisiinsa kiinni ahtautuneiden pursien välissä, ja vanhusten piti sen vuoksi, ennenkuin rantaan pääsivät, kiivetä toisten pursien yli, jotka olivat heidän purtensa ja rannan välissä.
Vanhukset näyttivät olevan oikein sydämensä pohjasta toisiinsa tyytyväisiä. Ukko tarjosi eukolleen kätensä tuolla epämukavalla taipalella, ja kun tuli hypätä rantaan, tarttui hän häntä vyötäisiin ja keikautti hänet voimakkaalla kädellä maihin. Eukko taas kiitti avusta iloisella päännyökkäyksellä, ja niin lähtivät he tallustelemaan torille tavatakseen sitä kauppiasta, jolle aikoivat rukiinsa myydä. Matkallaan joutuivat he kuitenkin väkijoukon keskeen ja eukko sattui syyttömästi saamaan survauksia milloin hartevilta merimiehiltä, milloin nenäkkäiltä katupojilta. Ukon valkeat kulmakarvat rypistyivät silloin jotenkin tuimasti ja päästäen viiksiensä välistä mehevän "blitz-donnerkreutz-pappenheimin" työsi hän tunkeilijat ravakasti syrjään. — Kuule, hyvä ystävä, — virkkoi hän muutamalle vanhalle, jykeväluiselle miehelle, joka juuri oli tullut maalta päin, ajaen juurikasveilla täytettyä kuormaa, — ovatko ihmiset täällä Turussa aivan hulluja? Mitä varten hyppäävät he tuolla tavalla näin varhain aamulla, mane manium et sero venientibus ossa, niinkuin meidän oli tapana sanoa siihen aikaan kuin minä kävin täällä katedraalikoulua?
Puhuteltu kääntyi verkalleen päin, pyöräytti yhtä verkalleen mälliä suussaan ja vastasi jonkin aikaa arveltuaan: — Mustaa Jaanaahan ne kuuluvat aikovan vedellä koettaa.
— Vai niin, vai niin, — vastasi ukko, ja avasi lyhyen lammasnahkaturkkinsa, joka oli alkanut varistaa päiväpaisteessa; — musta Jaana on siis noita-akka, mala sibylla, jos mä oikein ymmärrän.