— Niin on, — vastasi mies kuormansa päältä.
— Onko hän Pohjanmaalta? — kysyi eukko hiukan murtaen ulkolaisiksi.
— Eikä olekaan, — vastasi taas maalainen. Mutta sitten lisäsi hän puoleksi ylpeillen puoleksi pelonalaisesti, niinkuin olisi halunnut omistaa osan Jaanan maineesta, mutta samalla pelännyt seurauksia: — Jaana on kotoisin Mainiemestä.
— Ystäväni, — jatkoi pieni ukko naurettavan totisesti, — minä panen vetoon purteni rukiineen ja rottineen vanhaa viskainta vastaan, että sinä olisit parempi toveriksi yöllisellä hyökkäysretkellä kuin puhujaksi ristiäiskesteissä! Sanokoot minua kroaatiksi, mutten sittenkään tunne minä sitä pitäjää. Ubi nunc ecclesia … sepä nyt on merkillistä, että niin pian kuin minä näen tuon vanhan rehellisen tuomiokirkon, jonka katolta ennen vanhaan niin monta naakkaa nuolipyssylläni ammuin, kohta kasvaa latina esiin niinkuin rukiin tähkä kantojen välistä vanhassa kaskessa.
— Minä muistelen, että kreivi Bertelsköldillä on suuri säteritila, jota Mainiemeksi sanotaan, — virkkoi tuo pieni ja pyöreä eukko, tehden samalla turhan yrityksen jatkaakseen matkaa ja vetääkseen miestään perässään.
— Bertelsköld? — mutisi vanhus — vai niin, vai semmoinen sato kasvaa hänen vainioillaan. Hän kylvi taikuutta ja niittää nyt noitia, sehän on niinkuin olla pitää, hoc est in suum ordinem, niinkun ne vanhat niin oikein sanoivat. Tule eukkoseni, kastakoot noitansa; olen varma siitä, että hän pysyy veden päällä, jos kerran on oikeata sorttia.
Vanhukset aikoivat nyt lähteä, mutta kuorman vieressä seisonut mies oli toisella kädellä tarttunut ukkoa turkin helmaan samalla kuin toinen käsi haparoi koirankarvalakkia, joka hänellä oli päässään. — Olisiko se … olisiko se kapteeni? — änkytti mies ja tarkasteli ukkoa ja hänen turkkiaan ihmeen lämpimillä ja rehellisen tyhmillä katseilla.
— Mitä nyt … sapperment, sinut olen minä nähnyt joskus ennenkin, — virkkoi vanhus ja tutkisteli tuota muinoin jäntevää vartaloa, jonka selkä oli vuosien painosta melkoisesti koukistunut. — Blitzdonnerkreutz, Pekkahan se on, numero 30 Larssonin eskadroonassa autuaan kuningas vainajan suomalaisia rakuunia?
— Sepä … sehän minä olen, ja te olette minun kapteenini, — vastasi kuorman kuljettaja, ja vierähti siinä yksi ainoa hyväsydäminen vesikarpalo hänen päivettyneille, ryppyisille kasvoilleen, josta se tipahti lammasnahkaturkille, kun tuo entinen rakuuna painoi sen lievettä partaisille huulilleen.
Ukko — jonka lukija ehkä jo on tuntenut vanhaksi, hyväksi ystäväksemme Larssoniksi Kustaa Aadolfin ajoilta — unohti latinansa ja tuomiokirkon naakat pudistaakseen vakavasti ja sydämellisesti vanhan toverin kättä. — Blitzpappenheim, Pekkako se on! — huudahti hän. — Onhan siis vielä yksi reipas poika elossa kuningas vainajan ajoilta: niin, niin, ei meitä ole monta jäljellä enää, jotka voivat sanoa katsoneensa vanhaa korpraalia silmästä silmään Breitenfeldillä ja jotka suuren kuninkaan kanssa ovat Lützenin kentillä vertansa vuodattaneet. Kas niin, Pekka, vai olet sinä talonpoika nyt ja kuormia kuljetat; talonpoika minäkin olen ja kuljetan rukiitani omalla purrellani, jossa omat poikani ovat miehistönä. Tässä on eukkoni, niin, niin, vähän lihavammaksi ja harmaammaksi on eukko käynyt sen jälkeen, kun ensi kerran toisillemme suuta suikkasimme Würzburgin tornikammiossa ja vedimme jesuiittaroistoja nenästä, niin että on ilo sitä ajatella. Mutta tiedä se, että eukko sen jälkeen on lahjoittanut minulle kahdeksan poikaa ja kuusi tyttöä, yhteensä neljätoista, hyvä ystäväni, joista on elossa kaksitoista, kuusi kumpiakin. Niin, niin, Kätchen, ei nyt silti maksa vaivaa sen vuoksi tekeytyä ylpeäksi. Mutta sanos, Pekka, mikä riivattu siihen Berteliin meni, kun se viime aikoina niin kokonaan muuttui?… Mutta, — lisäsi hän, — tässä minä seison ja rupattelen, vaikka pitäisi kauppiaan puheille mennä; suuni on minulla tallessa vielä, jumalan kiitos, ja olutta siihen mahtuu vielä vanhoilla päivilläkin. Hetken päästä palaan tätä samaa tietä ja silloin täytyy sinun tulla laivaani tyhjentämään kunnon oluthaarikka vanhan kapteenisi kanssa.