Vanhukset jatkoivat matkaansa. Sillä välin oli väkijoukko jakaantunut niin, että toiset olivat menneet kirkkoon, toiset asettunet Linnankadulle. Syy siihen selvisi pian. Laivasta lähestyivät vankikärryt, joita seurasi korpraalin johtama sotilasvartio. Kärryillä istui kalpea, laiha ja kuihtunut olento, jota tuskin olisi voinut tuntea vielä kuukausi sitten niin reippaaksi, vanhaksi Jaanaksi. Kokoon kyyristyneenä, käsistä ja jaloista rautoihin lyötynä ei hän näyttänyt häpeästään ja onnettomuudestaan mitään välittävän. Katsojain mielissä vaihteli hänen ohimennessään pelko, inho ja ilo siitä, että tuo kuuluisa noita nyt vihdoinkin oli saava rangaistuksensa. Ei ainoatakaan armahtavaa katsetta, ei ainoatakaan säälivää kyyneltä näkynyt noissa sadoissa silmissä, jotka nyt häntä katselivat. Ei kenenkään päähän pistänyt, että tuo vanha nainen oli yksi noita sokeimman taikauskon monia onnettomia uhreja; ei kukaan aavistanut, että hänenkin rinnassaan ihmissydän sykki ja kärsi; jokainen oli varma siitä, että noita-akka, joka oli luvannut sielunsa pimeyden ruhtinaalle, samalla oli kironnut kaikki inhimilliset tunteensa ja menettänyt kaiken oikeutensa toisten sääliin.
Hitaasti kulki tuo surullinen saattue matkaansa katsojain pilkkahuutojen sitä seuratessa. — Miksi ei noidalle ole annettu luutaa ratsuksi? — Jaana, Jaana, missä nyt on piru, kun ei se tule sinua auttamaan? — Puhalla kahleet käsistäsi! Kasvata korpinsiivet olkapäihisi ja lennä huuhkajana hornaan; älä ole olevinasi, Jaana, kyllä sinä lentää osaat! — Monet tekivät salaa ristinmerkin, joka katolinen tapa ei ollut vielä unohtunut, vaikka uskonpuhdistajat olivat voimainsa takaa koettaneet sitä hävittää.
— Mitä tuo peikko on tehnyt? — kysyi Larsson palatessaan kauppamiehen luota eukko käsipuolessaan.
— Mitäkö on tehnyt? — virkkoi lähellä seisova, punanaamainen porvari. — Ei se ole niinkään vain sanottu. Kirjoita hänen syntinsä pergamentille, niin se luettelo ulottuu Turusta Viipuriin. Mitäkö on tehnyt? Kysy sitä! Sen minä vain sanon, että se on noitunut ihmisiä ja elukoita, muuttanut rehellisiä kristityitä susiksi ja vienyt monta viatonta lasta pimeyden pitoihin hornan hinkaloon.
— No, polta sitten se pakana, — mutisi rehellinen kapteeni suutuksissaan, — mutta älä seiso siinä ja panettele vankia, joka ei voi jäsentä liikauttaa. Donnerblitz, oikein tahtoo suututtaa, kun näen monen sadan miehen soittavan suutaan vanhalle akalle, joka ei voi puolustautua.
Nyt oli saattue saapunut tuomiokirkon eteen, jonne kaikki kansa oli kokoontunut aamurukousta kuulemaan. Kello oli kuusi. Siihen aikaan oltiin ylhäällä varemmin kuin nyt; päivän työ alkoi kaikissa piireissä kello viisi aamulla ja loppui kello kahdeksan illalla. Nyt kertoi huhu, että ankara piispa Gezelius itse tulisi toimittamaan rukouksen tuomiokirkossa. Noita-akka, jonka likainen henki saattaisi kirkon saastuttaa, ei saanut tulla Herran temppeliin. Hänen täytyi vartijainsa kanssa pysähtyä ahtaaseen eteläisen ristin eteiseen ja sieltä aukinaisten ovien läpi kuunnella rukousta.
Huhu oli totta tiennyt. Virren ja tavallisen rukouksen jälkeen astui piispa itse keskelle eteläisen ristin suurta käytävää, luki ensin voimakkaan rukouksen sitä taikuutta ja saatanan petosta vastaan, joka tänä jumalattomana aikana oli vienyt niin monta sielua iankaikkiseen kadotukseen, sekä kääntyi sitten suoraan vangin puoleen yhtä voimakkaalla varoituksella kehoittaen häntä vihdoinkin tekemään katumuksen Jumalan seurakunnan edessä ja itselleen pelastukseksi ja muille varoitukseksi avonaisesti tunnustautumaan syylliseksi pirun vehkeisiin ja siihen syntiseen seurusteluun, jota hän oli paholaisen kanssa harjoittanut.
Näitä sanoja lausuessaan astui piispa Gezelius aivan lähelle ovea, jonka suussa Jaana seisoi, ja loi häneen tuiman, ankaran katseen. Miehekäs, ankara ja käskevä oli tuon jo kuudennella kymmenellä olevan kirkkoruhtinaan ryhti; hänen vielä punakat poskensa, koukkuinen nenänsä, pitkä, käherretty ja jo vaalennut tukka, harmaa parta, joka valahti alas hänen rinnoilleen — kaikki tuo oli omansa vaikuttamaan tässä miehessä, jonka vertaa voimassa ei oltu nähty sitten kuin Maunu Tavast istui Turun piispan istuimella. Oli kuin olisi siinä ollut Endorin noita, joka oli manannut Samuelin hengen hänen haudastaan.
Katse, jonka edessä papit ja maallikot aina Turusta Tornioon vapisivat, pani Jaanankin vapisemaan. Mutta vähitellen näkyi hän rohkaisevan mielensä; hehkuva puna nousi hänen kuihtuneille kasvoilleen, hän uskalsi jo silmänsäkin maasta nostaa; niin, lopulta uskalsi hän sen, mitä pahat omattunnot eivät koskaan olleet uskaltaneet: hän katsoi piispaa suoraan silmiin; salama salamaa vastaan. Kirkon päämies vaikeni ja odotti tunnustusta syntisen vaimon huulilta.
Mutta suoraksi oikaisihe seitsemänkymmenenviiden vuoden vanhan naisen koukistunut vartalo, ja hän virkkoi yhden ainoan sanan, joka sai kaikki läsnä olijat kauhistumaan. — Vääräuskoinen! — huusi hän.