Piispa säpsähti. Hän muisti nyt, että yksi pahimpia (ja järkevimpiä) syytöksiä Jaanaa vastaan oli se, ettei hän miesmuistiin ollut Herran ehtoollisella käynyt. Hän alkoi aavistaa siihen toista syytä kuin jumalatonta sakramenttien halveksimista. Ja piispa oli yhtä kiivasluontoinen kuin voimakaskin. — Mitä uskallat sinä sanoa? — huudahti hän, ja hänenkin kasvoilleen kohosi vihan puna.
— Minä sanon, että sinä, joka sanot itseäsi kirkon paimeneksi ja joka seisot tässä minun synnintunnustustani kuullaksesi, et ole muuta kuin vääräuskoinen Jumalan huoneessa. Sinä ja sinun tuomiokapitulisi ja pappisi ja koko kansasi, te olette kaikki kadotettuja oikean uskon luopioita. Te istutte tuomitsemassa oikeauskoista katolilaista, mutta minä sanon teille: parempi olisi, jos pukeutuisitte tuhkasäkkeihin ja menisitte Roomaan anomaan pyhältä isältä anteeksiantoa suurista synneistänne. Kuule, mitä sanon sinulle: minä olen katolilainen, ja uskollinen Baieri on isänmaani. Yli kolmenkymmenen vuoden olen teidän vääräuskoista oppianne saanut kuulla, olen ollut pakotettu kieltämään oman uskoni ja kätkemään rukousnauhani, niinkuin varas kätkee varastamansa alttarikalkin, enkä minä ole suutani avannut. Te olette vanginneet minut viattomasti vähäpätöisen syyn tähden ja heittäneet minut kuuden sylen syvyyteen maan alle tuohon kauheaan reikätorniin tässä Turun linnassanne; siellä olen nälkää nähnyt ja janoa kärsinyt ja kaikkia pimeyden kauhuja kokenut, ja minä olen kestänyt sen valittamatta. Nyt te vedätte minut oikeutenne eteen ja viette minut, köyhän, vanhan ja turvattoman naisen kuolemaan ja roviolle poltettavaksi, ja minä kärsin senkin niinkuin pyhät marttyyrit sen muinoin ovat kärsineet. Mutta kun te vedätte minut väkisin kirkkoonne ja vaaditte, että minä, oikeauskoinen, teille syntini tunnustaisin, silloin nousee sydämeni vastaan ja ensi kerran avaan minä neljättäkymmeneen vuoteen suuni sanoakseni teille: Totta on, että syntini ovat suuret, mutta teidän syntinne ovat vielä suuremmat kuin minun: te olette kaikki vääräuskoisia ja luopioita, ja niinkuin maallinen tuli on minun ruumiini polttava tuhkaksi, niin on ikuinen tuli teidän sielunne polttava, te suuren, pyhän ja yhteisen katolisen kirkon kadotetut lapset!
Mitä virkkoi piispa Gezelius, tuo ankara ja mahtava protestantti, tähän kolmikymmenvuotisen sodan hehkuvan tulivuoren viimeiseen purkaukseen? Hän hillitsi vihasta vapisevan äänensä, kohotti kätensä taivasta kohti ja sanoi: — Minä kiitän sinua, Jumalani, ettei näitä häpäiseviä sanoja ole lausuttu sinun temppelissäsi, vaan ainoastaan temppelisi eteisessä. Tosin annat sinä saatanalle suuren vallan täällä maan päällä, kun sallit hänen uskonmantteliinkin pukeutua ja pilkata sitä, mikä kaikkein pyhintä on. Kuitenkin olen minä varma siitä, että olet raja-aidan hänen eteensä asettanut, eikä hän ole siitä sivuitse pääsevä, vaikka hän viekkaudessaan köyhäksi, kurjaksi ja viattomaksikin tekeytyisi. Viekää pois tämä paatunut vaimo siihen koetukseen, jonka lait määräävät, ja vasta kun laki on hänet tuominnut, on taas kirkon aika vielä kerran, vielä viimeisen kerran, tarjota hänelle armonsa parantavaa lahjaa.
Ja piispa Gezelius poistui pää pystyssä. Mutta Jaanan kuihtunut vartalo oli taaskin lyyhistynyt kokoon tuon kiivaan, voimia kysyvän purkauksen jälkeen, ja vastustelematta antoi hän kuljettaa itsensä siihen julmaan narrinpeliin, joka odotti häntä lain nimessä.
Yhtä uteliaina, säälimättöminä kuin muinoin roomalaiset eläinsirkuksessaan odottivat tuhannet katsojat kirkon edustalla noidan vesikoetta. Tuskin näyttäytyi Jaana uudelleen ja tuskin ennätti levitä väkijoukkoon tieto siitä, että hän ei ollut tunnustanut, kun kansa puhkesi myrskyäviin riemuhuutoihin niillä vankia tervehtien. Melkein riemusaatossa kuljetettiin hänet joen rantaan — mutta se oli julmaa riemua, se oli kissan leikkiä hiiren kanssa, se oli ivaajan iloa, kun hänen pilkkansa uhri ei enää voinut päästä häntä pakoon. Niin raaistuneet olivat jo mielet näistä eriskummallisista, yhtä mittaa toistuvista noitatutkinnoista; niin raaistuneet olivat niiden vaikutuksesta käsitykset inhimillisyydestä ja säälistä, että ihmiset luulivat tekevänsä Jumalalle palveluksen ivaamalla tuota onnetonta hänen häpeässään ja alennustilassaan. Ja kun sen lisäksi vielä tuli tiedoksi, että Jaana itsensä tuomiokirkon eteisessä oli häväissyt piispaa ja avonaisesti tunnustanut kuuluvansa paavinuskoon, silloin ei ollut kansan riemulla ja raivolla enää mitään rajaa; jos ei olisi toivottu niin suurta hauskuutta vesikoetuksesta, niin oli pahoin pelättävä, että vanki parka jo sitä ennen palasiksi revittäisiin.
Niin pian kuin Jaana vartijoineen oli saapunut määrätylle paikalle joen rannalla, asettuivat sotamiehet puoliympyränmuotoiseen kehään hänen ympärilleen, pitääkseen yhä kasvavaa väkijoukkoa loitommalla. Sen jälkeen luki kaupunginpalvelija viran puolesta asiata varten asetetun noitakommissionin päätöksen, jossa ennen mainittu leski, Mustaksi Jaanaksi kutsuttu, niinkuin se, joka noituutta ja yhteyttä perkeleen kanssa harjoittanut oli, mutta jota ei kuitenkaan tätä suurta syntiään oltu hyvällä tunnustamaan saatu, nyt Jumalan kunniaksi ja totuuden ilmi saamiseksi oli määrätty pantavaksi erehtymättömän vesikoetuksen alaiseksi, josta selvästi tultaisiin saamaan ilmi, voisiko hän noituudellaan muuttaa luonnonjärjestyksen, mikä selvästi osoittaa, että veteen heitetty ihminen vaipuu ilman pirun apua pohjaan.[7]
Jaana laskettiin kärryistä maahan. Hänen kätensä ja jalkansa sidottiin lujasti ja säälimättömästi vahvoilla nuorilla, ja tuossa surkeassa tilassa kannettiin hänet sitten matalalle laiturille, joka oli joen syvimmän paikan partaalla. Ei pienintäkään valitusta kuulunut hänen huuliltaan. Mutta katsojain uteliaisuus oli kiihoittunut korkeimmilleen. Sillä hetkellä olivat lauta-aidat, kaikki katot ja varsinkin silta niin kauas kuin silmä kantoi täynnä ammottavia suita ja ojennettuja kauloja; niin, olivatpa vartijasotamiehet pakotetut keihäillään ja muilla ristiin panemillaan aseilla pidättämään päälle tunkevia.
— Sata talaria viittäkymmentä vastaan, että hän pysyy veden päällä! — huudahti sama punanaamainen porvari, joka äsken oli Larssonia suututtanut.
— Olkoon menneeksi, — vastasi tämä heittäen kiukustuneen silmäyksen riitaveljeensä.
Vielä viimeisen kerran kysyi oikeuden palvelija korkealla äänellä syytetyltä, tahtoiko hän vapaaehtoisesti tunnustaa itsensä syylliseksi. Väkijoukko vapisi pelosta, että Jaana tunnustaisi. Mutta Jaanan huulilta kuului hiljainen, päättävä: "ei"!