Tämä vastaus oli ratkaiseva. Kaksi väkevää miestä tarttui onnetonta toinen jalkoihin toinen kainaloihin; he heiluttivat häntä muutamia kertoja vauhtia saadakseen ja lennättivät hänet sitten kauas kevättulvan paisuttamaan jokeen. Kun vanha naisen ruumis polskahti veteen, remahti villiintynyt väkijoukko huumaavaan hurraahuutoon.
— Hän uppoaa — olen vetoni menettänyt! — huudahti porvari vihoissaan. Samassa kuin Jaana putosi veteen, katosi hän pinnan alle, vain vaahtoinen paikka osoitti, mihin hänet oli heitetty. Riemuhuudot taukosivat; jokainen tunsi kuitenkin itsessään, että tämä leikinteko oli liian karkeaa ja ettei se ollut murhaa parempi.
Veneitä työnnettiin heti paikalla vesille etsimään ja pelastamaan hukkuvaa. Merkillinen johtopäätös! Se, että hän upposi, oli todistus hänen viattomuudestaan; mutta tämä todistus tulisi viemään hänen henkensä. Tähän epäjohdonmukaisuuteen ei totta puhuen oltu valmistauduttu; oikeuden palvelijat olivat varmasti olettaneet, ettei noita uppoaisi.
Jaana oli heitetty jokeen sillan yläpuolella. Yht'äkkiä syntyi nyt sillalla melua, joka kohta muuttui mitä hurjimmaksi riemuksi. — Hän kelluu! Hän kelluu! — huudettiin ja muutamat pilkkakirveet lisäsivät: — Ylös, akka, vastavirtaan! Ylös vastavirtaan!
Todella näkyikin Jaanan pää hetken aikaa veden pinnalla lähellä siltaa. Samassa se kyllä taas upposi, mutta veneitä oli saapuvilla ja niiden onnistui onkia kuiville tuo onneton, ennenkuin virta olisi iäksi päiväksi hänet syvyyteensä niellyt. Tunnotonna vietiin hänet linnaan.
Väkijoukossa syntyi melua, huutoja ja väittelyä. Oliko noita kellunut? Oliko hän uponnut? Molempiin kysymyksiin voitiin vastata kieltävästi ja myöntävästi. Niin hyvin Larsson kuin porvarikin väittivät voittaneensa vedon. Mutta useimmat jäivät siihen uskoon, joka heitä parhaiten miellytti, nimittäin että noita oli kellunut, ja kaikki olivat yksimieliset siitä, ettei sen kummempia todistuksia hänen rikollisuudestaan tarvittu. Huutaen ja meluten hajaantui kansa kaikille tahoille, ja siihen oli päättynyt tuo häpeällinen, mutta ajan tapoja räikeästi valaiseva näytelmä.
Merkillinen vastakohta! Sama joki, joka nyt hylkäsi luotaan tuon taikauskoisuuden uhrin — sama joki, joka sai olla tämän uudemman ajan julman raakuuden todistajana — sama joki oli tuo kuuluisa Aura, jonka rannoilla Suomen sivistys niin kauniisti kukoisti — tuo Aura, jota runoilijat sittemmin niin lämpimästi ylistivät — tuo Aura, jonka nimeen on liittynyt kaikki, mitä Suomessa yliopiston ensi vuosisatoina oli mainiota tieteen, taiteen ja kirjallisuuden alalla!
7. OIKEUDENTUTKINTO.
Se suuri tulipalo, joka toukokuun 29. p:nä 1681 hävitti suurimman osan Turun kaupunkia, joka vast'ikään oli tointunut v. 1656 tapahtuneesta palosta, poltti poroksi myöskin hovioikeuden talon ja suuren osan sen tärkeitä asiakirjoja. Arvattavasti olisi niistä muuten saatu joitakin tietoja tuosta pitkällisestä oikeudenkäynnistä Mainiemen noita-akkaa vastaan v. 1671.
Koko kesän, joka seurasi äsken kuvaamaamme julmaa vesikoetusta, oli Jaana istunut vankina Turun linnassa. Kaikkia keinoja käytettiin, jotta saataisiin hänet tunnustamaan syyllisyytensä; yksin tuota kauheaa reikätorniakin linnan päärakennuksessa, jonne pimeät käytävät veivät milloin ylös milloin alaspäin kulkien ja jonne syytetty paljaaseen paitaan puettuna jätettiin kitumaan kylmässä ja pimeydessä kuusi syltä maan alla, koetettiin käyttää tähän tarkoitukseen, mutta turhaan. Jaana ei tunnustanut, ja vaikka häntä pidettiin puolella näytteellä rikokseensa syylliseksi todistettuna, ei tuomari kuitenkaan uskaltanut langettaa häntä roviolla poltettavaksi, koska vesikoetus oli jäänyt hämäräperäiseksi ja koska sitä ei voitu täysin todistavaksi katsoa. Varmaankin pelättiin tällä puolen merta vielä vanhan Brahen valistuneita mielipiteitä — hänen, joka jo oli pelastanut niin monen taikauskon uhrin.