— Se ei ole ainoastaan mieletöntä, se on halpamaista. Isämme ei olisi milloinkaan niin menetellyt.
Kreivi Torsten punastui. Tottunut kun oli pitämään hyvin suuressa arvossa omaa valtiollista älyään — jota muutoin monet muutkin pitivät suuressa arvossa — katsoi hän tietysti nämä naisen antamat nuhteet varsin sopimattomiksi. Mutta hän malttoi mielensä. — Sydänkäpyseni on oikeassa, — sanoi hän. — Ei olisi viisasta eikä jaloa panna moista järjestelmää elämänsä ohjeeksi. Mutta oletko ajatellut, millainen on se aika, jossa elämme? Me seisomme kaikki kolmen kuilun partaalla, joista yksi tahi toinen on tänään taikka huomenna nielaiseva kitaansa kaikki ne, jotka ovat vastakkaisella puolella. Joko kuningas tai prinsessa tai Holsteinin herttua on voittava; ja voi silloin heidän vihollisiaan! Ja jospa asia koskisikin ainoastaan henkilöitä, mutta kun se koskee myöskin periaatteita. Sinä mainitsit isämme. No niin, minä tahdon kertoa sinulle, mitä hän sanoi minulle elämänsä lopulla. Sinuun minä luotan, Torsten, sanoi hän. Muista, että jos en jätäkään sinulle muuta perintöä, niin jätän sinulle perinnöksi periaatteeni ja se periaate on yksinvaltaa ja monivaltaa, kuninkaan ehdotonta yksinomaista oikeutta ja rahvaan hillitöntä valtaa välittävän vallan kannattaminen, joista edellinen kieltää kaikilta muilta oikeuden ja jälkimmäinen hajoittaa kaikki puolueiksi. Lupaa minulle, Torsten, että alati taistelet kuningasta ja kansaa välittävän aateliston puolesta!
— Niinpä pysykin sinä lujana äläkä tingiskele muiden puolueiden kanssa.
— Ei, sinä olet väärässä. Minä tiedän puolueeni, se on sama kuin kreivi Hornin, ainoa puolue, joka on sukumme arvoinen. Kerran olen minä oleva tämän puolueen tuki ja turva; ja olisiko minun nyt, kun kaikki horjuu, heittäydyttävä ajan pyörivän rattaan alle ja annettava ensimmäisen tielleni sattuvan kuninkaallisen, prinssillisen tahi herttuallisen lakeijan musertaa itseni! Oi — jospa minulla vain olisi sormukseni, sormukseni, niin nauraisin kaikille noille kataloille matelijoille, sen sijaan että minun nyt…
— Sulaa taikauskoa tuo kuninkaan sormus.
— Sen kyllä tiedän, ja kuitenkin antaa se niin ihmeellisen voiman, että kaikki salaisimmatkin toiveet toteutuvat… Mutta se sikseen, tahdotko siis valvoa etujani prinsessan luona?
— Sisarenasi olen sen tekevä. Valtiollisena kätyrinäsi en.
— Sinä pakotat siis minut heittäytymään holsteinilaisen puolueen ja
Görtzin turviin?
— Niin kauan kuin Ruotsilla on Kaarle XII, ei uskollisten alamaisten kesken voi olla puhetta kuin yhdestä puolueesta. Pysy kuninkaan miehenä, Torsten, käytä älyäsi saadaksesi ilmi hänen vihollisensa, vahvistaaksesi hänen valtaansa ja palvellaksesi…
— Yksinvaltaa? En milloinkaan! Jalomielisyytesi vie sinut harhaan, Ebba. Minäkö palvelisin miekkaa, tuota raakaa valtaa, joka polkee kaikkia oikeuksiamme — tuota sotilasjoukkuetta, joka kohtelee meitä vapaasukuisia aatelismiehiä kuin janitsaareja; minäkö palvelisin tuota kuningasta, jonka olemassa olosta valtakunta saa tietää ainoastaan silloin, kun hän tarvitsee veroja ja niitä kiskoo; noita kukistuvia suuruuksia, menneiden voittojen varjoja, jotka ovat tappioihin huvenneet; voimattomia valtoja, joilla ei ole muuta jäljellä kuin itsekäs kunnianhimonsa ja hillittömät vaatimuksensa! Minäkö, mies, jossa asuu uusi aika, vapauden ja oikeuden aika, joka ei salli vallan ylvästellä eikä heikkouden purra itseään kantapäähän — minäkö kuluttaisin kykyni ja tulevaisuuteni menetetyn asian vuoksi, joka tänään voi meidät musertaa, mutta huomenna on vain satu tarujen aikakaudelta! Ei … sen tehtävän jätän tuhansissa vaaroissa retkeilevälle ritarille, rakkaalle Kustaallemme, jolla juuri tällä hetkellä on oiva tilaisuus pystyttää Suomessa karoliinilaisia tuulimyllyjään…