Käsittääksemme, mikä merkitys oli tällä katumellakalla, joka toisissa olosuhteissa olisi päättynyt vain vähäiseen rähinään ja tuottanut hiukan ansiota lasimestarille, on meidän muistettava, että neuvoskunta oli äskettäin määrännyt säädyt tyhjin toimin hajalle, että tyytymättömyys oli yleinen, asema epätoivoinen, mitä kummallisimpia huhuja kuninkaasta oli kulkemassa, kaikki puolueet olivat riidassa keskenään ja pääkaupunki melkein kokonaan vailla sotaväkeä. Ei kukaan voinut edeltäpäin arvata, miten kaikki päättyisi, jos sattumalta jokin kipinä sytyttäisi kaikki tulenarat aineet palamaan.
Tulossa oleva sotavoima oli eräs äskettäin kokoonpantu Uplannin rykmentin varakomppania, enimmäkseen ihan nuoria rekryyttejä, joita muutamat Maunu Stenbockin jäljelle jääneistä helsingborgilaisista, Tönningenin tappiossa pelastuneista sotamiehistä olivat aseiden käyttöön harjoittaneet. Komppania seisahtui lähimpään kadunkulmaan ja päällikkö komensi: Jalalle — vie! Näytti siltä kuin tahdottaisiin hieroa rauhaa väkijoukon kanssa, joka eneni ehtimiseen. Kaikkien katseet kääntyivät nyt kreivi Hornin asuntoon; odotettiin tämän kuuluisan neuvosherran näyttäytyvän. Mutta hän ei tullutkaan; hän halveksi rauhan hieromista kapinallisen roistoväen kanssa.
Katu oli nyt kokonaan suljettu. Eräät vaunut, joissa nähtävästi oli maaseudulta tulevia matkustajia, eivät päässeet tungoksessa eteen eikä taapäin. Muutamat vallattomat pojat sivalsivat hevosia ruoskalla, ne hyppäsivät pystyyn ja työnsivät vaunuja takaperin väkijoukon päälle. Lähinnä seisovat siirtyivät syrjään, haukkuivat ajajaa ja uhkailivat kaataa vaunut. Eräs naisen ääni käski ajajaa hillitsemään hevosia, mutta se oli mahdotonta; melu ja tungos oli hurjistuttanut ne.
Samassa tunkeutui tavattoman kookas ja hartiakas mies väkijoukon läpi. Sotainen ryhti ja harmaalla talonpojan takilla peitetyt univormun jäännökset osoittivat miehen ammatin; mutta kulunut, huolimaton puku sekä tuo kummallinen, hänen alkujaan jaloilla ja kauniilla kasvoillaan elehtivä riutunut, miltei hurjistunut ilme tekivät hänet pikemmin rosvon näköiseksi, joka vasta oli tullut metsästä ja nyt ihmeekseen huomasi olevansa keskellä pääkaupungin vilinää.
Muukalainen näytti huomanneen vaaran, johon vaunut olivat joutuneet, ja työnteli vankoilla käsivarsillaan väkijoukkoa pois tieltään meikein niinkuin harjaantunut uimari halkoo aaltoja uidessaan. Ennen pitkää seisoi hän vaunujen vieressä, tempasi oven auki ja huusi selvällä ruotsinkielellä vaunuissa olevalle vallasnaiselle, että tämä astuisi ulos eikä hätäilisi, sillä hän kyllä veisi hänet hyvään turvapaikkaan.
— Minä en pelkää, — vastasi nainen, joka oli tavattoman kaunis, surupukuun puettu ja näöltään 30-vuotias; — mutta onhan yhtä mahdotonta jäädä tähän seisomaan kuin ajaa eteenpäin. Olkaa hyvä ja viekää minut tässä vastapäätä olevaan kreivi Hornin asuntoon.
Outo mies ei vastannut, hänen jo ojennettu kätensä vaipui alas, ja hän seisoi tuokion liikkumatonna. Sillaikaa tunki väkijoukko päälle, ja ahdinko kävi niin ankaraksi, että tuskin voi liikauttaa kättä tai jalkaa vaunujen vierellä.
— No…? — sanoi mustiin puettu nainen malttamattomasti. — Tekö tässä pelkäättekin?
— Jalkaisin ette pääse kulkemaan, — vastasi vieras epäröiden.
— Niin, olkaa siis hyvä ja kantakaa minut. Näytättepä kantaneen raskaampiakin taakkoja ja rynnänneen tiheämpienkin muurien läpi.