Vaikka taalalaishattu oli syvälle painettuna muukalaisen otsalle ja hänen poskensa kaikenlaisista tuulista ahavoituneet, saattoi kuitenkin nähdä, kuinka hän punastui. Mutta tässä ei ollut aikaa viivytellä. Hän nosti kauniin taakkansa keveästi kuin lapsen vasemmalle käsivarrelleen, samalla kun oikealla kädellään alkoi työnnellä väkijoukkoa syrjään niinkuin myrsky huojuttaa aaltoilevaa viljavainiota. Molemmin puolin häntä kaatui kiroilevia ja kiljuvia yksi toisensa perästä. Jo viimein hän pääsi osoitetun talon portille. Siellä laski hän taakkansa maahan ja asettautui puolustamaan kantamansa naisen eteen, sillä portti oli suljettu.
Joko lienevät lähinnä seisovat närkästyneet muukalaisen vähän kovakätisestä kohtelusta, tai lienee häntä siinä portin edessä seistessään ruvettu luulemaan kreivin väkeen kuuluvaksi, oli miten oli, ei kestänyt kauan, ennenkuin väkijoukon kiukku kääntyi portin luona seisovaa miestä vastaan. Ensimmäisten herjaussanojen jälkeen alettiin heitellä kiviä ja keppejä heilutella. Mies ei kumminkaan näyttänyt vaarasta mitään välittävän. Hänen ainoana tarkoituksenaan oli olla kilpenä kaikkia niitä aseita vastaan, jotka voisivat sattua mustiin puettuun vallasnaiseen. Pari lähinnä seisovaa miestä, eräs vaskisepän kisälli ja muuan oluenpanijan renki, lienevät luulleet tätä pelon ilmaukseksi ja astuivat rohkeasti esiin tarttuakseen tuota pitkää miestä kaulukseen ja heittääkseen hänet maahan sekä antaakseen hänelle selkään. Mutta tästä erehdyksestä oli heille käydä hullusti. Muukalainen tarttui kummallakin kädellään miehiä rinnukseen, nosti heidät molemmat suoralla kädellä ylös maasta ja paiskasi heidät sitten niin ankarasti kenttään, että kaikki jäsenet rutisivat, ja veri purskahti molempain urhojen suusta ja sieraimista.
Voimanosoitus vaikuttaa aina kansaan, varsinkin, kun se on noin tavaton, ja ruotsalaisen mieli haltioitui siihen aikaan hämmästyttävistä uroteoista, siinä määrin, että ympärillä seisovain mieliala yht'äkkiä vaihtui kunnioitukseksi, miltei ihastukseksi, jotavastoin kaatuneita alettiin pilkata. — Kas, siinä sinua koputettiin, kupariseppä! Siinä sait näppäyksen henkitappiisi, oluenpanija! — kiljui joukko.
— Hän tuolla portilla ei olekaan mikään kyyhkysen poika! Ken haluaa koettaa uudestaan?
— Antakaa hänen olla! — huusi eräs toinen ääni. — Ettekö näe tuota pitkää säilää, joka riippuu hänen talonpoikaisen takkinsa alla? Ettekö hoksaa, pöllöt, että hän on kuninkaan sinisiä poikia?
— Aa … onko hän kuninkaan sinisiä! Onpa kyllä, sen näin heti hänen otteistaan. Eläköön Kaarle-kuningas!
— Eläköön hänen reippaat poikansa! Hurraa!
— Kas, näetkö vain? Mies nostaa hattuansa. Olipa tyhmästi, että ruvettiin toraamaan sinisen kanssa. Kuulepas, sinä portin luona seisova toveri, älä ole leikkipuheista milläsikään, tule juomaan lasi meidän kanssamme, me panemme kolme äyriä mieheen ja annamme noiden toisten riidellä kreivin kanssa niin paljon kuin heitä ikinä haluttaa.
— Kiitoksia vain, — vastasi vieras leppyneenä noista sen kuninkaan kunniaksi kohotetuista eläköönhuudoista, jonka nimeä mainittaessa hän aina hattuaan kohautti. — Minulla on teille terveisiä tuotavana, — lisäsi hän, — mutta niistä saamme sitten jutella. Auttakaa minua nyt saamaan tämä nainen turvalliseen paikkaan.
— Odottakaa, — vastasi eräs hansikkaiden tekijä, joka oli asioissa ylhäisten kanssa, — jättäkää se asia minun huolekseni. Kreivi Bertelsköld! Kreivi Bertelsköld!