Vieras punastui taas, mutta huomasi samalla, että huuto tarkoitti erästä toista henkilöä, joka taas näkyi ikkunasta. Hansikkaiden tekijä vaihtoi tämän kanssa vielä muutaman sanan, eikä kauan kestänyt ennenkuin portti avattiin, ja Torsten Bertelsköld tuli näkyviin, tarjoten kätensä mustiin puetulle naiselle. — Madame Rhenfelt! — huudahti hän. — Kätenne, pyydän; nyt saatatte olla aivan huoleti.
— Kiitän teitä, kreiviseni, mutta suvaitkaa minun tuoda urhoollinen puolustajani muassani! — sanoi sotaneuvos Rhenfeltin nuori leski, sillä hän se oli. Mutta pitkä vieras oli jo kadonnut.
— Lundberg, — huusi kreivi Torsten eräälle palvelijalle, — hae käsiisi se pitkä mies, joka seisoi tässä portilla ja anna hänelle tämä rahakukkaro. Olen onnellinen, Eeva hyvä, voidessani pelastaa teidät. Seuratkaa minua, kreivittären huoneet tuolla ylhäällä ovat toki onneksi pihalle päin.
Mustapukuinen nainen seurasi häntä. Mutta vielä portilla katsahti hän taaksensa ja virkahti ikäänkuin ajatuksissaan: — Kummallinen mies! Tahtoisin kuitenkin mielelläni saada itse kiittää häntä.
— Älkää olko millännekään, — vastasi kreivi Torsten hymyillen; — hän kenties jo parhaillaan istuu kapakassa ja juo kuninkaan onneksi. Hänenlaisillaan miehillä on aina tarpeeksi aihetta maljan tyhjentämiseen.
— Hänen käytöksessään oli kuitenkin jotakin… Mutta te saatatte olla oikeassakin. Kummallista! Minä tiedän vain yhden, joka voisi hänelle voimissa vertoja vetää.
— Ja kuka se olisi, jos rohkenen kysyä?
— Teidän veljenne.
— Mikä päähänpisto! Mutta te tarvitsette lepoa. Tulkaa, niin menemme kreivittären luo.