Meteli kreivi Hornin talon edustalla jatkui yhä. Puolueiden salaiset urkkijat olivat nähtävästi liikkeellä yllyttämässä väestöä mielenosoituksiin, pakottaakseen hallitusta päätöksentekoon. Tuo sekava, kuohuva tyytymättömyys oleviin oloihin piti mielten hehkua yhä edelleen vireillä; ja ne, jotka tiesivät, samoin kuin myös ne, jotka eivät tienneet, mitä oikeastaan tahtoivat, olivat kuitenkin kaikki siinä kohden yksimielisiä, että tahtoivat muutoksia — joitakin muutoksia oleviin sietämättömiin oloihin.
Seuraukset puolueiden tahallisista yllytyksistä huomattiinkin kohta, kun ensimmäiset hajanaiset huudot vähitellen keskittyivät yhdeksi ainoaksi, joka silloin todella olikin kaikkien puolueiden, kuningasmielistenkin, yhteinen tunnussana: "Rauhaa! Rauhaa! Me tahdomme rauhaa!"
— Kuulkaapa, mitä roistoväki tuolla ulkona huutaa! — sanoi kuninkaallinen neuvos Falkenberg, joka yhdessä useampien muiden neuvoskunnan herrain kanssa oli rientänyt paikalle ja päässyt sisään eräästä takaportista. — Siellä pidetään paljaan taivaan alla uusia valtiopäiviä, vähän meluisempia vain kuin entiset. Tekisi mieli sanoa: Ruotsin suu nyt puhuu!
— Ruotsin suu on ollut niin kauan puhumatta, että se nyt oudokseltaan kiljuu, — virkkoi eräs toinen neuvoskunnan jäsenistä, kreivi Hornin appi, sotamarsalkka, kreivi Niilo Gyllenstjerna, joka, samoin kuin Falkenbergkin oli epäsuosiossa ja miltei ilmeisessä epäsovussa äärimmäisten kuningasmielisten kanssa.
— Suukopua! — virkkoi kreivi Horn lyhyesti. Hän, joka paremmin kuin kukaan muu tunsi aseman, tiesi myöskin, ettei uusi aika vielä ollut kypsynyt kuin hedelmä puusta poimittavaksi. — Tehkää hyvin ja antakaa jakaa luvatut apurahat pakolaisille! — lisäsi hän, kääntyen Torsten Bertelsköldin puoleen.
— Rauhaa! Rauhaa! — kiljui väkijoukko yhä kovemmin, ja taas kilahti ikkunaruutu viereisessä huoneessa.
Naiset, jotka olivat paenneet pihanpuoleisiin huoneisiin, eivät voineet pysyä niin tyyninä kuin herrat. Kreivitär Horn rukoili isäänsä lepyttämään joukkoa, ja Eeva Rhenfelt pyyteli samaa enoltaan, vanhalta Falkenbergiltä. Kaikki ahdistivat sitten yksissä tuumin kreivi Hornia.
Tämä uljas aatelismies, josta eivät edes hänen kadehtijansakaan voineet sanoa, että hän koskaan olisi pelännyt, oli ennen valtiomieheksi tuloaan ollut soturi. Vaikka hän vast'ikään oli kieltänyt ryhtymästä mihinkään ankariin toimenpiteisiin väkijoukkoa vastaan, välttääkseen vähintäkin epäluuloa siitä, että hän käytti väkivaltaa oman itsensä suojelukseksi, niin on kuitenkin luultavaa, että hänen soturina oli vaikea taipua valtiomiehelle välttämättömän maltin alaiseksi. Tiedustelijoita lähetettiin kadulle, ja ne toivat uusia tietoja ulkona vallitsevasta tilanteesta. He sanoivat havainneensa, että väkijoukolle jaettiin rahaa ja että kapakoissa annettiin juomatavaroita ilmaiseksi. Kreivi Horn neuvotteli muiden neuvoskunnan herrain kanssa, ja tuloksena siitä oli se, että vihdoin lähetettiin sotapäällystölle käsky puhdistaa kadut kiväärinperillä ja vangita metelinnostajat.
Tahdottiinko siis jouduttaa yleistä kapinaa? Mutta kuka voi sanoa, milloinka toimenpiteet järjestyksen palauttamiseksi ovat lailliset ja oikeudenmukaiset? Nämä ylhäiset herrat tiesivät, että he enemmän kuin kukaan muu tahtoivat rauhaa; mutta kuninkaan tunnussana oli sota. Rahvas vaati rauhaa ja löi Hornilta ruudut rikki, samalla huutaen: eläköön kuningas! Tämmöistä on kaikkina aikoina rahvaan johdonmukaisuus ollut.
Tuskin oli tämä käsky annettu, kun Bertelsköld, joka kiikari kädessä oli seisonut ikkunassa, kuiskasi kreivi Hornille jotakin korvaan, ja seurauksena siitä oli, että heti kohta lähetettiin vastakäsky. Kreivin vieraat lähenivät nyt yksi toisensa perästä ikkunaa ja näkivät, että ilmeinen muutos oli tapahtunut väkijoukon käytöksessä. Hälinä oli melkein kokonaan lakannut, vihollisuudet tauonneet, ja joukko alkoi ahtautua yhteen. Kaikki tunkeutuivat yhteen paikkaan tuolla tuonnempana kadun kulmassa. Tuon tuostakin kuului hyväksymisen sekavaa sorinaa tahi nureksimisen hillittyä jupinaa, niinkuin olisi kaukainen koski jymissyt; sitten olivat kaikki niin hiljaa, että etäisimmätkin, jotka eivät voineet tietää, mistä oli kysymys, vaikenivat, kun huomasivat etumaisten olevan ääneti ja koettivat tunkeutua likemmä kuullakseen, mitä oikeastaan oli tekeillä.