— Jollei se kunnon Isogaeus olisi kuollut jo useita vuosia sitten; luulisin hänen nousseen haudastaan Klaaran kirkkotarhasta pitämään nuhdesaarnaa noille ilkivaltaisille veitikoille.
— Hyvät herrat, — jatkoi Horn puhettaan, — lähinnä Jumalan nimeä on Ruotsinmaassa vain yksi nimi, jolle kaikki päät paljastetaan. Jos tuo puhuja ei ole pappi ja hänen puheensa saarna, niin hän varmaankin on joku kotiin palannut soturi, joka kertoo heille…
— Eläköön Kaarle-kuningas! Kaarle-kuningas!… Rajaton hurraahuuto kaikui väkijoukosta, alkaen etumaisista riveistä ja leviten viimeisiin asti, täydentäen kreivi Hornin keskeytyneen lauseen. Sitten oltiin taas hiljaa; puhuja pitkitti puhettaan ja väkijoukko kuunteli, mutta matkan pituus esti herroja tänne ylös asti erottamasta, mistä oli kysymys.
— Mitähän se heille sanoo? — kyseli kreivitär Horn naiselle luonnollisella uteliaisuudella.
— Mitäpä hän voinee sanoa kansalle, joka kärsii nälkää ja vilua, nääntyy kaikenmoisten kuormain alla ja on joka haaralta vihollisen ympäröimänä — mitäpä hän voinee muuta heille sanoa kuin mitä kansa itse vast'ikään huusi: rauhaa! rauhaa! — vastasi Gyllenstjerna.
— Olen varma siitä, että hän lupaa heille rauhaa kevääksi, sanoi Falkenberg. — Se mies on otettava talteen. Kenties on hän joku salainen Tanskan lähetti.
— Jos se on hän, joksi minä häntä luulen, — kuiskasi rouva Rhenfelt enolleen, — niin rauhaa hän viimeksi vaatii.
Tuskin oli tämä sanottu, kun uusi sekava sorina syntyi kadulla, ja selvästi voitiin erottaa sanat: sotaa! sotaa! eläköön kuningas! Suomeen! Suomeen!
— Mitä? — huudahti Gyllenstjerna. — Vast'ikään he tahtoivat kukistaa neuvoskunnan, saadakseen rauhaa; nyt tulevat he meitä ahdistamaan saadakseen sotaa. Minun täytyy sanoa, että heidän edellisessä pyynnössään oli koko joukon enemmän järkeä.
— Rahvaan järkeä! huudahti Falkenberg ylenkatseellisesti hymähtäen.