— Niin, — sanoi Horn. — Ja rahvaan innostusta. Mitä olisikaan tämän kansan avulla voitu tehdä, ellei sitä olisi kuolemaan asti ahdistettu! Se on vuosikymmeniä vuodattanut verta sadoilla tappotanterilla; se on antanut auran äärestä ainoan miehensä; se on antanut itseään teurastaa, ryöstää, polkea, ollakseen sen sankarin jalkalautana joka nyt täyttää maailman urotöillään ja hullutuksillaan. Ja kun se kurjuuden kuorman alle nääntyneenä huokaa rauhaa, silloin ei tarvita muuta kuin että joku sininen ilmaantuu joukkoon ja kertoo heille taruja, niinkuin niitä lapsille kerrotaan, Kaarle-kuninkaasta ja hänen voitoistaan — ja heti paikalla on tämä kansa valmis unohtamaan kaikki tappiot, kaikki kärsimykset ja jälleen huutamaan eläköötänsä hänelle, joka on sen veren vuodattanut, ja jälleen huutamaan: sotaa! sotaa! ikäänkuin se ei koskaan olisi päässyt tietämään, mitä sodat maksavat! Hyvät herrat — tätä kansaa sopii moittia, sitä sopii sanoa hyvin kevytmieliseksi — mutta ihmetellä sitä sentään täytyy.
6. SANANSAATTAJA SUOMESTA.
Kreivi Hornille saapuneet ilmoitukset vahvistivat kohta sen, että tämä kokenut valtiomies oli arvannut oikein. Eräs tavattoman pitkä, oudosti puettu soturi oli ilmaantunut väkijoukkoon ja alkanut voimakkaasti vastustaa rauhan vaatimuksia. Hän oli yksinkertaisella ja miltei raa'alla sotamiehen kielellä, joka parhaiten pystyikin kuulijoihin puhunut heille kuninkaan ihmeellisistä sankaritöistä ja hänen erinomaisesta alttiiksiantavaisuudestaan; kuinka hän ei milloinkaan ollut säästänyt itseään enemmän kuin halvin sotamieskään; kuinka hän kourallisella urhoollisia miehiään oli tuhansia voittanut ja oli vieläkin voittava; kuinka hänen suurin virheensä oli se, että hän oli luullut ja vieläkin luuli ruotsalaisia voittamattomiksi; kuinka hän nyt oli kovassa pulassa ja varmasti toivoi, että vaikka koko maailma hänet hylkäisi, hänen kansansa ei sitä tekisi; kuinka hän kerran vielä oli palaava ja rautakädellään musertava kaikki valtakunnan viholliset; kuinka se hänen mieltänsä pahoittaisi, jos ruotsalaiset hänen poissa ollessaan alkaisivat luulla omaansa ja hänen asiaansa menetetyksi; kuinka vihollinen nyt oli valloittanut Itämerenmaakunnat ja viimeksi Suomenkin, joka kaikkina aikoina oli niin uskollisesti vertaan vuodattanut ja taistellut Ruotsin etuvartijana; kuinka Armfeltin armeija äskettäin oli kamppaillut verrattoman urhoollisesti, mutta joutunut tappiolle Isokyrössä de la Barren pelkuruuden tähden, ja kuinka häpeällistä olisi ruotsalaisille, jos he tässä ylen suuressa hädässä jättäisivät tuolla puolen merta olevan aseveljensä apua vaille. Seuraus tästä oli tuo kiihkeästi kajahtava uusi sotahuuto, ja väkijoukko pakkausi uudelleen kreivi Hornin asunnon ympärille pyytämään pikaista apua hävitetylle Suomelle.
Nämä sanomat saatuaan katselivat neuvosherrat toisiaan vähän hämillään.
— Koko maailma tietää siis, että olemme kärsineet tappion
Pohjanmaalla, mutta hallitus ei tiedä siitä mitään, — sanoi
Falkenberg.
— Onhan mahdollista, — vastasi Horn, — että joku yksityinen henkilö on ennättänyt Merenkurkun poikki, ennenkuin Armfeltin sanansaattaja ehtii tuoda sanoman Tornion kautta.
— Oli miten oli, sanansaattaja on talteen otettava ja häntä tarkoin kuulusteltava, — arveli Gyllenstjerna.
— Se pitkä soturi seisoo portilla ja anoo päästä teidän ylhäisyytenne puheille, — ilmoitti lähetti Lundberg, joka taas oli ollut ulkona tiedustelemassa.
— Laske hänet sisään, — vastattiin lyhyesti.
Kaikkien katseet kääntyivät ovea kohti. Torsten Bertelsköld, joka tällä aikaa oli hoitanut yksityisiä asioitaan ja selittänyt sotaneuvos Rhenfeltin ihanalle leskelle, kuinka väärin tämä tekisi, jos hän, joka oli syntynyt ja kasvatettu elämään mitä loistoisimmassa asemassa, kuluttaisi elämänsä kukoistusajan maatilallaan Smoolannissa, havaitsi harmikseen, ettei hänen mielistelynsä mitään vaikuttanut. Kaunis rouva Rhenfelt näytti hajamieliseltä, ja hänen ihailijansa tarkka silmä huomasi hyvin, että nuo kauniit silmät, samoin kuin muidenkin silmät, olivat ilmeisellä mielenkiinnolla luodut ovea kohti, josta tuota kovan onnen sanansaattajaa odotettiin sisään astuvaksi.
Torsten Bertelsköld arvasi syyn. — Teitäkin, kaunis Eeva, — sanoi hän pisteliäästi, — miellyttävät niinkuin muitakin naisia kummalliset asiat. Pelkään kuitenkin, että nuo Suomen pirttien onneaan ajelevat ritarit ovat pitäneet mielessään vain toisen puolen muinaisten ritarien tunnussanasta. Meidän aikamme ritarit ovat Orlando furiosoltanne[29] oppineet pitämään kunniaa suuressa arvossa, mutta kauneutta sitä vähemmässä, ja suuresti erehtyisin, jos ei esim. veljeni, joka on niin mainio jäsen tuossa kuljeksivassa ritarikunnassa, pitäisi suuremmassa arvossa hevosta kuin hovinaista, ja katsoisi, että on paljon kunniakkaampaa valloittaa jokin Pohjanmaan räme — kuin Tukholman hempein naisensydän.