— Te olette kenties oikeassa, — vastasi Eeva Rhenfelt, — ja mitä veljeenne tulee, niin voivat asiat paljon muuttua neljässätoista vuodessa, jotka ovat kuluneet siitä, kun hänet viimeksi näin. Mutta sitä en usko, että Kaarle-kuninkaan välinpitämättömyys sentään estää ketään Euroopan ruhtinatarta, ketään Euroopan naista, häntä ihailemasta, häntä rakastamastakin, jos joku rohkenisi kurottaa rakkautensa niin korkealle.
— Olen kyllä kuullut sanottavan, että naisen sydämeen ratsastetaan suorinta tietä pölyisin saappain ja verisin kannuksin, mutta en ole voinut uskoa ovien olevan niin selkoselällään. Miesten ja naisten osat mahtavat näinä aikoina olla vaihdoksissa, koska luulen, että kaunottaret väkisin tahtovat ensi askelen astua. Mutta jättäkäämme tämä asia siksensä. Minä odotan hyvin malttamattomasti tuota Suomesta tullutta sanansaattajaa. Olemme joutuneet tappiolle; veljeni oli epäilemättäkin taistelussa, ja kun tuntee hänen uhkarohkeutensa, voisin sanoa hänen hurjapäisyytensä…
— Niin te, kreiviseni, toivotte, että tämä urhoollinen ja ritarillinen sotilas ei enää ole oleva esteenä, kun valtioviisaus ryhtyy vähemmin vaarallisia voittojaan voittamaan…
— Rouvaseni, meillä ei ole mitään perintöä toisiltamme kadehdittavana, — vastasi Torsten Bertelsköld vihastuen.
Samassa astui soturi sisään.
Eeva Rhenfelt tunsi heti suojelijansa, joka pari tuntia sitten oli kantanut hänet väentungoksen läpi. Hänen eriskummaisessa puvussaan ja harmaassa talonpoikaisessa takissaan, joka oli vedetty miltei repaleiksi kuluneen sinisen asetakin päälle, näkyi merkkejä äskeisestä kadulla syntyneestä ahdingosta, ja nuo partaiset posket, jotka eivät moneen aikaan olleet partaveistä nähneet, tekivät hänet villiytyneen näköiseksi ja olivat omituisena vastakohtana hänen muutoin komealle vartalolleen ja jaloille, miehuullisille kasvoilleen — vastakohtana, jonka tuo loistava seura ja hovilaisten huolelliset vaatteet tekivät vieläkin tuntuvammaksi.
Vieras itsekin nähtävästi huomasi esiintymisensä outouden; hän kävi hämilleen ja tapaili sanojaan.
— Astukaa lähemmä! — sanoi kreivi Horn sillä ylhäisen kohteliaalla äänellä, millä hänen asemassaan oleva mies puhuttelee alhaisempaansa, kun tämä pelkästä kunnioituksesta kadottaa rohkeutensa. — Olette tahtonut puhutella minua. Mikä on nimenne?
— Nimeni ei ollut tuntematon silloin, kun minulla oli kunnia lainata teidän ylhäisyydellenne hevoseni Narvan luona, tai kun minun suotiin Väinäjoen, Klissovin ja Thornin luona taistella teidän ylhäisyytenne komennossa, — vastasi vieras uljuudella, joka sopi hänelle oivallisesti, parrasta ja sarkatakista huolimatta.
— Mitä! — huudahti kreivi tuolla tuttavallisella äänellä, jolla hän aina puhutteli vanhoja asekumppaneitaan — ja missä rykmentissä palvelitte — au diable, minä olen unohtanut nimen; suokaa se minulle anteeksi, kunnon ystäväni!