Plomgren kalpeni. — Tapulikaupungin oikeuksia Pohjanmaan kaupungeille! — toisti hän kuvaamattoman hämmästyneesti. — Voi taivaan tuulet ja tuulispäät! Tapulikaupungin oikeuksia noille viheliäisille kauppaloille! Eikö enää ole oikeutta maailmassa? Vapaata merenkulkua Suomelle! Sehän olisi Tukholman häviö!
— Epäilemättä varma häviö. Mutta mitä voin tehdä? Hänen majesteettinsa ei sanota olevan asiata vastaan, ja kenpä tietää, mitä säätyjen päähän pälkähtää? Asiat ovat huonosti, hyvä Plomgren, jos suomalaiset rupeavat itse viemään tervaansa ja lankkujaan ulkomaille ja kenties päällisiksi vielä ottavat Tukholman suolakaupankin haltuunsa.
— Se on mahdotonta! — huudahti kauhistunut kauppias — Silloinhan olisi maailma mullin mallin! Vapaus olisi lopussa, ja valtakunnan varma häviö ovella.
— Niin ajattelen minäkin, ja vaikka asia ei koske minua, niin olen katsova, mitä voin tehdä, jos edelleen pysytte ahkerana ja teette mitä voitte taivuttaaksenne porvarissäädyn toisiin tuumiin. Voitte ehkä myöskin hankkia minulle jonkun miehen Suomesta, jonkun, joka tuntee tuon Larssonin asiat. Ei kenties haittaisi, jos hänen vehkeilleen hankittaisiin vastapainoa, vai mitä arvelette?
— Se rosvo! Se valtion petturi! Niin — odottakaapas, tunnenpa kuin tunnenkin miehen, joka tuli pari viikkoa sitten Vaasasta — viskaali Spolinin.
— Hyvä. Lähettäkää hänet tänne ensi tilassa. Tahdon ajatella verkojanne, kunnon Plomgren. Sanokaa vaimollenne terveisiä ja pyytäkää häntä pitämään hyvänään se pieni parisilainen hajuvesilaatikko; se on samaa hajuainetta mitä kuningatarkin käyttää.
17. HÄMÄHÄKKI JA HEINÄSIRKKA.
Uskomattoman nopeasti, vain neljännestunnin aikana, joka oli kulunut siitä, kun valtiopäivämies Plomgren oli lähtenyt presidentti, kreivi Bertelsköldin työhuoneesta, oli tämä ehtinyt suorittaa neljä asiaa: allekirjoittaa valtakirjan hyvätuloisiin kirkkoherran virkoihin kahdelle pappissäädyn valtiopäivämiehelle ja antaa arvonylennyksen parille vastapuolueeseen kuuluvalle porvarissäädyn jäsenelle, joista toinen nimitettiin kauppaneuvokseksi, toinen pormestariksi. Sitten lähetettiin yksityissihteeri Feldman salaisin ohjein talonpoikaissäädyn sihteerin Troiliuksen luo. Ritarihuoneen enemmistöön saattoi hänen ylhäisyytensä luottaa; mutta vieläkin oli eräs, ei aivan vähäpätöinen valtiomahti voitettava asian hyväksi, ja se oli majesteetti itse.
Nyt astui kuin kutsuttuna sisään kuninkaan suosikki, kamariherra ja kauppakollegin jäsen, sittemmin presidentti Broman, eli de Broman, niinkuin tämä turhamainen mies kirjoitti nimensä ruusunpunaisille, hajuvesiltä lemuaville ranskalaisille nimikorteilleen. Sitten kun viimeksi näimme entisen kamaripalvelijan ja Fredrik I:n kätyrin, oli hänen ulkomuotonsa samalla kuin arvonsakin melkoisesti muuttunut. Hän oli nyt ylen hieno ja sorea, ja vaikkakin nousukas aina tuli näkyviin hovimiehen lainahöyhenien alta ja teki hänen pönäkän arvokkaisuutensa hiukan naurettavaksi, niin sopi tämä arvokkaisuus kuitenkin hänen hyötyvään vartaloonsa ja muuten lystikkääseen olentoonsa. Vaikka Broman ei enää ollut nuori, oli hän kuitenkin semmoinen, jota meidän aikanamme sanottaisiin mukavaksi mieheksi; kekseliäs, hyväsydäminen hän oli; tuhlaavainen ja perin velkaantunut, mutta ei sentään koskaan raha-asioissa neuvoton, koska, sanoo hänestä Kaarle Kustaa Tessin, "hän sai kanasta paremman hinnan kuin minä sain espanjalaisesta hevosesta" ja koska hän lainasi rahaa 12 prosenttia vastaan ja, jos niin tarvittiin, kaksinkertaisen summan velkakirjaa vastaan, mikä ei estänyt häntä lainaamasta niitä taas ystävilleen 6 prosenttia vastaan sillä menestyksellä, että hän jätti jälkeensä noin 400.000 riksin velat. Sanalla sanoen, tämän miehen "olisi vain tarvinnut päästä Perun isännäksi, ollakseen maailman vakavaraisin, mainioin ja avuliain mies", ja kaikki nämä ominaisuudet vaikuttivat osaltaan siihen, että hän kauemmin kuin kukaan muu häilyvän kuninkaan lemmikeistä pysyi tämän alinomaisessa suosiossa.
Presidentti Bertelsköld vastaanotti hänet tuolla tuttavallisella tasa-arvoisuudella, joka niin suuresti miellyttää kaikkia nousukkaita. Tällä kertaa ei sanottukaan "Broman hyvä", vaan "rakastettavin kamariherraseni", jota pyydettiin istumaan ja puhelemaan hetkinen — ranskaksi tietysti, vaikka kamariherran ranskankielen taito oli vähän niin ja näin — viimeisistä hovin tanssiaisista, uudesta ranskalaisesta tanssijattaresta, jota tänne odotettiin, naamiaispuvun oikeasta kuosista tai mademoiselle Scudéry'n vereksimmästä romaanista. Hänellä oli nyt niin hyvää aikaa, tällä kohteliaalla kreivillä, hänellä "ei ollut mitään, joka olisi huvittanut häntä niin paljon kuin puheleminen tämän hovin pelottoman" — joskaan ei juuri moitteettoman — "ritarin kanssa" ja sitäpaitsi hän tahtoi pyytää hyviä neuvoja niiden uusien _landau-_vaunujen johdosta, jotka hän aikoi tilata Parisista ensi keväänä. Tässä kohden oli Bertelsköldillä hyvät tiedot. Kamariherralla oli juuri semmoiset vaunut kuin kreivi halusi; ne olivat maksaneet hänelle 600 riksiä, ja hän sanoi nyt mielellään luopuvansa niistä, jos sillä voisi tehdä hänen ylhäisyydelleen pienimmänkin palveluksen. Hänen ylhäisyytensä puolestaan selaili erästä parisilaista hintaluetteloa ja sai selville, että ne uudet vaunut, jotka hän aikoi tilata, tulisivat maksamaan vähintään 1.000 riksiä, jonka tähden hän piti oikeana ystävän tekona, jos kamariherra luopuisi vaunuistaan samaan hintaan. Kaupoista sovittiin pian, sillä olivathan he molemmat kunnian miehiä ja heillä oli syytä olla niihin tyytyväiset; toinen oli ostanut hyödyllisen kätyrin; toinen oli saanut rahaa, millä voi maksaa nälkäisten palvelijainsa palkat.