— Hyvästi, isäkulta! Jumala sinuakin varjelkoon!
Näin sanottuaan erosivat isä ja tytär. Hetken kuluttua istui Ester virman hevosensa selässä ja ratsasti turhamaisen orpanansa seuraamana Hornin tullia kohti.
26. RATSASTUKSEN SEURAUKSET.
Espanja-nimiseen, tosin pieneen, mutta tavallaan hienoon ravintolaan oli valittu seura Tukholman köyhtyneimpiä nuoria tyhjäntoimittajia sijoittunut erään pöydän ympärille, jolle oli asetettu hienoja hollantilaisia piippuja ja knasteritupakkaa, jotka siihen aikaan olivat muodissa. Tupakka oli kaikissa muodoissaan ollut tunnettua Ruotsissa ja Suomessa aina kolmikymmenvuotisesta sodasta alkaen, mutta vasta myöhempinä aikoina oli sen käyttäminen tullut tavaksi ylhäisten piireissä, jotka arvattavasti noudattivat korkeita preussiläisiä esimerkkejä ja olivat siihen Pommerissa tottuneet. Hienoille, ranskalaiseen tapaan kasvatetuille aatelismiehille oli kaikenlainen tupakka yhä vielä kauhistus, mutta tämä juuri synnytti vähemmän sivistyneissä keikareissa vastustuksen, ja kuta sakeampia savuja he tupruttivat koreista posliinikopistaan, sitä enemmän he luulivat seisovansa Ruotsin vapauden puolella ylimysten turhia ennakkoluuloja vastaan. Muutoin pidettiin Rostockin olutta ryyppimällä huolta siitä, etteivät piiput päässeet kuivumaan. Eikä nyt ollut syytä kitsastella, sillä tämän huviretken kustansi rikas Sager, jonka tuloa odotettiin joka hetki. Tiedossa oli päivälliset, joissa halvempain tavarain piti väistyä ranskan- ja saksanviinien tieltä, jotka jo odottivat böömiläisestä lasista tehdyissä karahveissa.
Politiikka oli päivän tunnussana, ja seura, jonka jäsenillä vallankumouksessa ei olisi ollut mitään menetettävää, mutta kaikki voitettavana, kuului tietystikin vastustuspuolueeseen. Näiden herrain joukossa oli pelureita, jotka olivat uhranneet omaisuutensa petollisen onnen alttarille; elostelijoita, jotka olivat syöneet perintönsä odotellessaan setien ja tätien kuolemata; laiskureita, jotka eivät voineet päästä ankaran ja uutteran hornilaisen hallitusjärjestelmän aikana minkäänlaisiin virkoihin. Kaikki nämä olivat tätä nykyä hattuja; kaikki he teroittivat kieltänsä nykyistä hallitusta vastaan, joka ei ymmärtänyt oikein arvostella heidän kykyjänsä, ja olivat parhaillaan Euroopan valtiollista asemaa muokkaamassa, kun kuului kavionkapsetta kartanolta ja odotettu isäntä, Kalle Sager, näkyi saapuvan.
Kaikkien kummastukseksi tapahtui tulo jotensakin omituisella tavalla. Eräs nuori, solakka tyttö, tavattoman notkea ja viehkeä kaikissa liikkeissään, astui jalkaisin kartanolle, taluttaen ohjista hevosta, jonka selässä nuori Sager ainoastaan vaivoin näytti pysyvän. Saatiin kohta selville, että tämä kunnon nuori mies oli pudonnut hevosen selästä; ja koska lienee parasta, että heti kohta kerromme asiain menon, niin teemme sen. Ester Larssonin papurikko oli pillastunut, Sagerin raudikko oli seurannut kumppaninsa esimerkkiä, ja uljas ratsastaja oli mennyt kuperkeikkaa, jolloin Ester, joka suoriutui asiasta paremmin, oli tarjonnut serkulleen hevosensa ja hänen pyynnöstään taluttanut hänet ravintolaan, luullen hänen pahoin vahingoittuneen ja tarvitsevan pikaista apua.
Vahinko ei liene kumminkaan ollut niin hengenvaarallinen kuin Ester oli luullut, sillä tuskin hän oli auttanut ritarinsa alas satulasta ja taluttanut hänet huoneeseen, ennenkuin tämä alkoi toipua nähdessään vanhat ystävänsä ja katetun pöydän. Hän selitti nyt, että palanen hummeria ja muutama lasillinen reininviiniä luultavasti eivät tekisi hänelle pahaa, olletikin jos hänen naisensa näkisi hyväksi istua hänen viereensä ja virkistää voimiaan siinä isänmaallisessa ja erinomaisen kohteliaassa seurassa, jonka jäsenet hän pyysi saada hänelle esitellä.
Ester Larsson ei ollut arka tyttö; mutta tultuaan näin äkkiarvaamatta outojen herrain seuraan, jotka eivät huolineet salata iloista tuultansa, hän sekä hämmästyi että suuttui. Ovi oli auki; hän kääntyi lähteäkseen.
Mutta nyt asettui yksi herroista hänen tiellensä. Mahdotonta olisi, sanoivat he, että niin ihastuttava keijukainen, joka oli pelastanut heidän ystävänsä hengen, eroaisi heistä sallimatta seuran juoda hänen kunniakseen lasillisen oivallista rüdesheimeriä.
— Ka, juo sinä vain, äläkä kursaile; tietäväthän nämä herrat kaikki, että sinä olet minun pikku morsiameni, — virkkoi Sager huolettomasti, istuutuen tyytyväisenä kukkuraksi katetun pöydän ääreen ja ilman pienintäkään merkkiä mistään vaarallisesta vammasta.