— Teillä on aivan väärä luulo hyvistä tarkoituksistani, ystäväiseni. Voimme olla eri mieltä muissa asioissa ja itsekunkin tulee seurata vakaumustaan; mutta isänmaallista mieltänne ei kukaan epäile! Uskokaa minua — ja nämä sanat lausuttiin liikuttavalla vilpittömyydellä — minä olen teidän tosi ystävänne ja teen kaikki mitä voin teitä palvellakseni.
Larsson vastasi lyhyellä kumarruksella, jättäen tuon ystävyydenvakuutuksen omaan arvoonsa.
— Teillä on vihamiehiä, ystäväni, — jatkoi kreivi; — vihamiehiä, jotka koettavat vahingoittaa teitä ja teidän asiaanne, Plomgren esim.; voitonhimoinen mies! Minua inhoittaa mokomat miehet. Jos minuun luottaisitte, niin käyttäisin kaiken vaikutusvaltani tehdäkseni hänen hankkeensa tyhjiksi. Teidän riita-asianne, mitäs siitä arvelette? Korkeimman tuomioistuimen jäsenet sanovat, että joudutte välttämättömästi tappiolle. Ja onhan siinä puoli omaisuuttanne kysymyksessä?
— Suvaitseeko teidän armonne, että vielä puhumme tapulikaupungin oikeuksista?
— Juuri siitä tahdoinkin puhella. Te ymmärrätte, että mokoma riita vahingoittaa teidän asiaanne samalla kuin teitä itseännekin. Teidän sanottaisiin pyytävän tapulikaupungin oikeutta korjataksenne rappiolle joutuneita asioitanne. Ja kun ollaan, niinkuin te nyt olette, isoissa asioissa, kun liikkeenne perustuu viljan vientiin, joka aina on epäluotettavaa, asianhaaroista riippuvaa…
— En ymmärrä, mitä yhteyttä yksityisillä asioillani on kunink. majesteetin ja valtakunnan säätyjen päätöksen kanssa. Minä olen yhtiössä tukholmalaisen kauppahuoneen Årström ja Poikain kanssa ja voittaisin kenties enemmän, jos Tukholma saisi pitää etuoikeutensa maailmankaupassa. Mutta onhan räikeää vääryyttä kieltää uutteroita kaupunkeja, valtakunnan parhaita vientipaikkoja, viemästä tavaroitaan niihin kauppapaikkoihin, joissa saavat parhaan hinnan … pakottaa niitä myymään tavaransa tukholmalaisille polkuhintaan ja ostamaan heiltä sillä hinnalla, minkä he näkevät hyväksi vaatia, että he voittaisivat, sillaikaa kuin kaikki muut kärsivät tappioita. Sillä tavalla valtakunnan kauppa ei tule ikinä kukoistamaan; kaikenlainen liike lamautuu, köyhät kaupunkimme sortuvat, ja Tukholma imee maan ytimet sisäänsä, saamatta siitä kumminkaan pysyväistä voittoa; sillä kuta enemmän maata köyhdytetään, sitä vähemmän se kuluttaa ja sitä vähemmän Tukholma itse ansaitsee monopolillaan.
Karkea ukko lämpeni, päästyään puhumaan asiasta, jonka ajamisen hän oli asettanut elämänsä tarkoitusperäksi. Valtiomies kuunteli häntä kärsivällisesti ja leppeästi hymyillen ja jatkoi sitten mitä suopeimmalla äänellä:
— Kenelle te kaikesta tästä puhutte, kunnon ystäväni? Miehelle, joka on juuri samaa mieltä kuin te ja pitää, niinkuin tekin, tätä asiata kaupan ja merenkulun elinehtona. Mutta teidän vihollisenne tulevat muistuttamaan sitä vastaan, että te itse olette oiva esimerkki nyt voimassa olevan järjestelmän hyödystä ja tarkoituksenmukaisuudesta. He tulevat vastaamaan, että te itse tämän järjestelmän avulla olette ansainnut jommoisenkin omaisuuden — että teillä on kahdeksan laivaa merellä — että te olette Suomen suurin tavaranviejä — että teidän nimenne koko kauppamaailmassa käy kullasta — ja että te syystä kyllä olette ansainnut tuon kunniakkaan nimityksen: porvariskuningas…
— Sitä vähemminhän, teidän armonne, sopii minua sitten syyttää siitä, että omanvoiton vuoksi puolustan meriliikkeen vapautta; — ja näin sanoessaan oikaisi tuo kopea ukko itsensä päätään pitemmäksi.
Presidentti Bertelsköld ei voinut aivan kokonaan salata omituista ylenkatseellista ja pahaa ennustavaa hymyä. — Olette oikeassa, — sanoi hän, — asemanne on tätä nykyä hyvä ja riippumaton. Olette rikas, arvossa pidetty ja mahtava, kunnioitettu, ihailtu ja kadehdittu, onnellinen perheenisä — eikö niin, onhan teillä hyvin kasvatettuja, rakastettavia lapsia, ja niiden joukossa tytär, joka on vanhuutenne ilo? — Mitäpä voisi kuolevainen sen enempää elämältä vaatia? Hyvä Larsson, sallikaa minunkin, vanhan, yksinäisen naimattoman miehen, kadehtia onneanne!