— Herra kreivi, eihän nyt ole minusta kysymys…
— Juuri teistäpä onkin, ystäväni, ja samalla siitä asiasta, jota ajatte. Ajatelkaa esimerkiksi, että koko tuo harvinainen, tuo ylistetty onni, jota ihmiset kadehtivat ja jonka te — tietystikin syystä kyllä — luette oman uutteruutenne, viisautenne ja työkykynne ansioksi, ajatelkaa, että tuo onni on vain lentohiekalle rakennettu paperihuone, joka on määrätty ensimmäisen tuulenpuuskan edessä kukistumaan, kenties juuri samalla hetkellä kuin siitä puhelemme.
Larsson katsoi häntä lujasti silmiin. Mutta noista aina hymyilevistä, aina kylmistä kasvoista oli mahdoton saada mitään selkoa.
Kreivi jatkoi:
— Minä pyydän teitä, kuulkaa tarkoin, mitä minulla nyt on teille sanomista, ja huomatkaa tarkkaan, että minä puhun kuin ystävä ainakin, joka ajattelee vain teidän omaa parastanne. Ensiksikin te joudutte oikeudenkäynnissänne tappiolle.
— Se on mahdollista.
— Se on varmaa. Ystäväni, se tulee hyvin paljon arvoanne vahingoittamaan. Te tulette siinä esiintymään miehenä, joka on tahtonut — kuinka sanoisinkaan — anastaa lähimmiltä sukulaisiltaan heidän omaisuutensa.
— Teidän ylhäisyytenne!
— Kuunnelkaa minua kärsivällisesti. Minkä vuoksi panna puoli omaisuuttanne ja koko arvonne alttiiksi? Eikö olisi syytä heittää sikseen tuo häpeällinen oikeudenkäynti, joka tuottaa teille häviön? Ajatelkaa, kuka on riitapuolenne? Seikkailija, halpa mies, veljenpoikani palvelija. Ja mies semmoinen kuin te sallii, että moinen henkilö alentaa teidät ahnaaksi nylkyriksi! Se on mahdotonta. Meidän täytyy lähettää riitaveljenne Unkarin aroille, josta hän on tullutkin.
— Kiitän teidän armoanne. Mutta koska semmoinen sovinto sitoisi minut velvollisuuksiin, joita en voi täyttää, niin tahdon ennemmin antautua vaaralle alttiiksi, jos kerran täytyy.