Bertelsköld meni.
— Rakastaako hän tuota tyttöä? — kysyi Ebba-kreivitär, nuorukaisen mentyä.
— Valitettavasti näyttää siltä, — vastasi huolestunut äiti. — Mikä onnettomuus! Mutta hänet on pelastettava.
— Eeva — mitä aikonetkin tehdä — älä unohda, että mekin olemme olleet nuoria, ja että mekin olemme rakastaneet ja kärsineet!
Eeva-kreivitär puristi ystävänsä kättä. Hän oli koskettanut jännettä, joka ei koskaan ollut herennyt väräjämästä.
Ennenkuin he olivat muistoistaan tointuneet, aukeni ovi taas, ja Kaarle
Viktor astui sisään, kasvot kalpeina.
— Mitä nyt?
— Ester on paennut. Häntä ei löydetä mistään. Voi, hän on selittänyt pitkän viipymiseni niin, että äitini on kieltäytynyt häntä vastaanottamasta.
31. SUURI MIINA RÄJÄHTÄÄ.
Siirrymme nyt noin kaksi kuukautta eteenpäin tammikuuhun v. 1739. Valtiopäivävehkeiden pitkät, sotkuiset langat olivat nyt valmiiksi kehrätyt, nuotta oli potkettu ja vedetty niin likelle maata, että suuret kalat olivat jo kuin köysissä. Suurin valaskala oli jo ennen keihästetty ja vedetty maalle, jossa se ei enää värähtänytkään. Suomalainen sarvikuono — joksi Hornia nimitettiin — oli herennyt puskemasta. Kreivi Horn oli astunut alas valtansa kukkuloilta, ja kun tämä peikko oli kukistunut, luulivat hatut piankin muista pienemmistä peikoista suoriutuvansa.