Neuvoskunta pantiin nyt salaisen valiokunnan edessä syytteeseen kaikenlaisista virheistä. Sitä syytettiin muun muassa siitä, että se vastoin salaisen valiokunnan edellisten valtiopäivien aikana antamia määräyksiä oli laiminlyönyt liitonteot Ranskan ja Turkin kanssa, uudistanut sopimuksen Venäjän kanssa, nimittänyt kolme vara-amiraalia noudattamatta virka-arvosta annettuja määräyksiä y.m.s. Heidän ylhäisyytensä puolustivat itseään rohkeasti ja arvokkaasti, mutta menestyksettä.
Tämä hattujen ensimmäinen menestys oli kuitenkin vähällä jo heti ensi alussa muuttua tappioksi. Aatelittomat säädyt, joihin oli luultu voitavan luottaa, alkoivat potkia vastaan. Puolueet olivat melkein tasaväkiset ritarihuoneessa, mutta muissa säädyissä olivat myssyt voitolla. Talonpojat miettivät; papit ja porvarit puolustivat valtakunnanneuvoksia sillä perusteella, etteivät he muka ymmärtäneet, missä nämä oikeastaan olivat väärin tehneet. Hatut kuohuivat kiukkua, ja ponnistivat viimeiset voimansa, ja heidän onnistuikin saada porvarissäädyn mielipiteet hajalle.
Tällä kannalla olivat asiat, kun kertomuksemme yksityiset langat taas solmiutuivat tämän kuuluisan valtiokeikauksen yleiseen vyyhteen.
Koko Tukholma oli kuohuksissa; kaikki säädyt pitivät täysistuntoja, ja puolueet taistelivat mitä kovimmalla kiivaudella vallasta. Porvarissääty oli jakautunut kahteen puolueeseen. Plomgren ja hänen kannattajansa kokivat kaikin voimin saada enemmistöä hattujen puolelle. Mutta toisella puolen seisoi Larsson, porvariskuningas, raudankovana ja jäykkänä kuin petäjä hänen kotimaansa kankailla, ja hänen takanaan koko joukko pikkukaupunkien porvareita, joiden vastustusta melkoisesti kovensi yhteinen viha Tukholman porvarien etuoikeuksia vastaan. Pääpontena heidän puolellaan oli aina se, etteivät he tienneet, missä kohden valtakunnanneuvokset olivat tehneet väärin. Hatut vastasivat, saamiensa määräysten mukaan, ettei sitä sopinut sanoa, se oli valtiollinen salaisuus. Myssyt väittivät tähän itsepäisesti, että koska vika oli näkymätön, tulisi rangaistuksenkin olla näkymätön. Hatut huomauttivat: riittää, että salainen valiokunta tietää rikokset. Myssyt vastasivat, että oikeus on kalliimpi kuin mitkään valtiosalaisuudet. Mahdotonta oli saada heitä tästä asemastaan karkotetuiksi.
Samaa kiivasta taistelua taisteltiin kaikkien valtiopäiväjuonien palavassa ahjossakin, tuossa salaisessa valiokunnassa, jossa välipäätös oli tehtävä. Aatelisto lausui 18 äänen enemmistöllä sanan "syyllinen". Pappeja ei saatu siihen taipumaan. Porvarit olivat mielipiteissään jakautuneet täällä, niinkuin täysistunnossaankin, ja kuitenkin riippui nyt kaikki heistä, sillä jos he pitivät aateliston kanssa yhtä, niin oli valiokunnassa kaksi säätyä yhtä vastaan, koska ei talonpojilla ollut edusmiehiä salaisessa valiokunnassa, ja tämä äänesti säädyittäin. Tällä ratkaisevalla hetkellä, kun voitto jo näytti kallistuvan myssyjen puolelle, ja porvariskuningas seisoi jäykkänä kuin kallio, eikä häntä kyetty miltään puolelta kaatamaan, pistettiin hänen käteensä kirje, samalla pyytäen, että hän sen heti lukisi, koska sisällys oli kiireellistä laatua ja ylen tärkeä. Hän mursi sinetin koneentapaisesti ja luki seuraavat lyhyet rivit:
"Eräs henkilö, joka voi antaa tietoja teidän kadonneesta tyttärestänne, odottaa teitä ulkona eteisessä. Jos tyttärenne onni on teille kallis, niin tulkaa heti kohta."
Ei mitään allekirjoitusta. Keino oli hyvin mietitty. Todistus, joka Larssonilla oli valmiina vastustajain mielipiteiden kumoamiseksi ja omien puoluelaistensa rohkaisemiseksi, jäi esiintuomatta! Hän pyyhkäisi kädellään korkeata, huolien uurtamaa otsaansa ja hoiperteli ulos pitkin askelin, sanaakaan virkkamatta.
Hämmennys ja kummastus valtasi myssyjen mielet. Mikä sai heidän johtajansa näin tärkeällä hetkellä jättämään heidät aateliston enemmistön valtaan? Plomgren riensi vastaamaan tähän kysymykseen. Olihan selvää, arveli hän, että kunnianarvoisella valtiopäivämiehellä ei ollut enää mitään lisättävää; hänen mielipiteensä oli kumottu ja hän itse katsoi puoltamansa asian menetetyksi Jumalan ja ihmisten edessä.
Larsson tapasi eteisessä sen saman örebrolaisen teurastajamatamin kunniallisen ja arvoisan aviokumppanin, joka muutamia viikkoja sitten oli tarjonnut noille kahdelle pakolaiselle yösijaa huoneessaan. Tämä kunnianarvoisa porvari sanoi tulleensa muiden kehoituksesta kertomaan Larssonille kaikki, mitä hän tiesi pakolaisista, joita luultiin samoiksi nuoriksi henkilöiksi, jotka olivat sanoneet matkustavansa Noran vuoristoon. Hänen kertomuksensa oli siihen nähden tärkeä, että Larsson tiedusteluissaan oli kuin olikin joutunut harhateille, niin että hän oli antanut sekä virastojen että omain urkkijainsa seurata pakolaisten jälkiä aina Malmöhön asti, tietysti turhaan.
Porvariskuningas kuunteli häntä otsa rypyssä ja huulet yhteen puristettuina. Nyt hän oli unohtanut kaikki tyynni — valtiopäivät, valtakunnanneuvoston, hatut ja myssyt, ystävät ja viholliset: kaikki oli hänestä yhdentekevää, kunhan hän vain saisi jotakin tietoa kadonneesta lapsestaan. Mutta hänen kiivaisiin kysymyksiinsä voi teurastaja vastata vain niinkuin totta olikin, ettei hänellä ollut mitään aavistusta siitä, minne pakolaiset olivat matkustaneet, sittenkun he olivat Örebrosta lähteneet.