Aika kului, eikä Larsson ollut vielä lakannut kyselemästä, kun yksi hänen innokkaimpia puoluelaisiaan syöksyi valiokunnan salista ja pyysi häntä kaikin mokomin tulemaan takaisin, sillä heidän puolueensa sortui. Vanhus heräsi ikäänkuin unesta. — Niin, niin, — sanoi hän ja palasi hajamielisenä saliin. Hän tuli liian myöhään. Hatut olivat porvaristossakin voittaneet 2:n äänen enemmistöllä, ja nuo viisi valtakunnanneuvosta julistettiin syyllisiksi.
Larsson ei virkkanut mitään, hän itsekin oli tänä hajaannuksen aikana kahtia hajonnut. Isä ja kansalainen taistelivat vallasta hänen sielussaan; toinen oli valloittanut hänen sydämensä, toisella oli vielä valta hänen päässänsä.
Valiokunnan hatut kiirehtivät kirjoittamaan nyt välipäätöstä noiden viiden valtakunnanneuvoksen, nimittäin kreivien Bonden, Hårdin, Bjelken, Barckin ja Creutzin virasta erottamisesta; neuvokset saivat pitää arvonimensä ja 4.000 talarin vuotuisen eläkkeen. Mutta tällä ei valtiokeikausta oltu vielä loppuunsaatettu. Salaisen valiokunnan päätös oli vielä valtakunnan säätyjen täysistunnossa hyväksytävä.
Ja nyt alkoi sama jupakka uudelleen. Säätyjen keskustelut kävivät yhä rajummiksi. Ei paljon puuttunut, ettei syntynyt verilöylyä ritarihuoneessa. Syynä tähän oli taaskin porvarissäädyn vastustus.
Valiokunnassa tappiolle jouduttuaan oli Larsson vielä kerran vaikutusvaltansa ja jäykän luonteensa koko voimalla noussut syytettyjä valtakunnanneuvoksia porvarissäädyssä puolustamaan. Ei koskaan ollut hänen äänensä niin voimakkaana kaikunut; ei koskaan ollut hänen mutkaton, käytännöllinen todistelutapansa, joka niin oivallisesti soveltui hänen kuulijainsa käsitykseen juuri siitä syystä, että hän itse oli mies heidän miehiään, niin paikalleen sattunut. Lyhyin, nasevin, sydämeen sattuvin sanoin näytti Larsson, kuinka valtakunta Hornin järjestelmän aikana oli kohonnut voimattomuudesta varallisuuteen; kuinka rauha oli maalle elinasia; kuinka nyt tahdottiin kukistaa valtakunnanneuvokset, jotta toinen puolue pääsisi valtaan, ja kuinka, jos se onnistuisi, valtakunnalla siitä ennen pitkää olisi odotettavana sota, köyhyys, mieshukka, sisällinen viha ja uhkaava häviö. Hän siis rukoili rukoilemalla, etteivät hänen säätyveljensä kuuntelisi vastustajain puolelta tulevia lupauksia eikä uhkauksia; heidän tulisi vapaina ruotsalaisina miehinä pysyä lujina hyvän asian puolella, ja vanhurskaat pääsisivät vihdoin voitolle, mutta väärät hajotettaisiin kuin akanat kaikille taivaan ilmoille.
— Varokaa itseänne, Larsson, — kuiskasi aivan hänen takanaan eräs hattujen palkattu kätyri, — varokaa itseänne! Ettekö tiedä, että tuolla ulkona joka paikka on täynnä sinitakkeja, jotka kysyvät kaikilta sisään tulevilta ja ulos meneviltä heidän mielipidettään.
— Kuulkaa, te Ruotsin miehet! — huusi Larsson jylisevällä äänellä, niin että sali kaikui. — Meitä uhataan sinitakeilla! Minä kysyn, onko Ruotsinmaa palkannut sotamiehensä suojelemaan meitä väkivaltaa vastaan, vai polkemaanko valtakunnan säätyjen rehellistä, laillista sananvaltaa?
Näiden sanain jälkeen nousi säädyssä sanomaton meteli, ja osa säätyä keräytyi porvariskuninkaan ympärille, kovalla äänellä uhaten kostaa niille, jotka uskaltaisivat riistää heiltä heidän oikeutensa.
Sillä välin oli Plomgren pujahtanut ulos ja rientänyt ritarihuoneeseen viemään sanaa, että hatut joutuisivat tappiolle porvarissäädyssä, ellei sinne viipymättä lähetettäisi lähetystöä, "joka rohkeat vaientaisi ja ujot rohkaisisi". Heti jätettiin pöytäkirjantarkastus kesken, suuri joukko aatelistoa tunkeusi aitauksen luo, huutaen pro patria et libertate (isänmaan ja vapauden puolesta) ja nimitti itsensä Lewenhauptin johtamaksi lähetystöksi. Toiselta puolen sai laamanni Hammarberg puheenvuoron ja muistutti, kuinka sopimatonta olisi, että yksi sääty tyrkyttäisi toiselle mielipidettään; jos tämä lähetystö lähtisi porvarissäätyyn, niin hän heti kohta tulisi jäljessä toisen lähetystön kanssa ja selittäisi ensimmäisen lähetystön laittomaksi, koska sen asettamisesta ei oltu laillisesti äänestetty. Hämmennys paisui aivan yli äyräittensä: seitsemän tahi kahdeksan aatelismiestä hyökkäsi Hammarbergiä kohti huutaen, että hänet pitäisi heittää ulos ikkunasta; toiset paljastivat miekkansa, ja myssyt asettautuivat selin seinää vasten henkeään puolustamaan. Turhaan pyysi kenraali Wrangel heitä muistamaan, että he olivat ruotsalaisia eivätkä puolalaisia aatelismiehiä. Maamarsalkka. kreivi Tessin, joka oli ollut "pahoinvoipa", tuli melskeen aikana yönuttuun puettuna saapuville, ja sai kauan koputettuaan puheenvuoron, jolloin hälinä vähitellen asettui, kun vakuutettiin, että lähetystö tulisi lähtemään, mikä sitten tapahtuikin kovasti meluten.
Lähetystön saapuminen porvarissäätyyn synnytti siellä uutta melua ja uutta epätietoisuutta. Pikkukaupunkien rihkamasaksat pelästyivät pahoin. Turhaan koki Larsson rohkaista heitä. Hän ei saanut aikaan muuta kuin lykkäyksen. Tahdottiin muka tarkemmin miettiä asiaa. Porvariskuningas raivosi. — Miettiä! — huudahti hän. — Miettiä, kun oikea asia ja valtakunnan etu riippuvat meidän sanoistamme? Oletteko porvareita? Oletteko vapaita miehiä? Ja noiden aatelispenikkain, jotka tallaisivat meidät jalkainsa alle, ellemme olisi valtakunnan edusmiehiä ja täällä yhtä hyviä kuin hekin, heidän annatte te rankaisematta sulkea suunne!