— Geschwind, Junge, geschwind! Hän älköön huomiseen enää eläkö. On syitä olemassa — hovilla on kissankorvat — kuningatar on olevinaan niin kovin siveellinen — luulevainen, ymmärretäänkö?
— Teidän majesteettinne tahto täytetään.
— Kukin ajattelee omaa kaulaansa. Kissan leikki — hiiren kuolema!
Maria tuodaan viikon kuluttua takaisin taikka virkaero on valmis.
Ymmärretäänkö? Mene! Kuningatar tulee.
Sihteeri katosi alamaisimmasti kumarrellen, herransa epäsuosio tiedossa ja harmi sydämessä. — Semmoiset aseet kuluvat pian ja särkyvät ennen pitkää, — sanoo eräs kuuluisa kirjailija.
Kreivi Bertelsköld ilmoitettiin ja otettiin armollisesti vastaan. Ei ainoakaan kasvojenjuonne ilmaissut hänen sisällistä levottomuuttaan tällä ratkaisevalla hetkellä, joka oli saattava hänet vallan kukkuloille. Hän oli, niinkuin ainakin, kylmä ja rauhallinen. Vaihdettiin vain muutamia välinpitämättömiä sanoja. Fredrik I ei suosinut niitä, jotka tiesivät hänen tarkoituksensa.
Kuningatar astui sisään; hovinaiset jäivät ulkopuolelle. Kukapa ei muistaisi Ulriika Eleonoora nuoremman kookasta ja kankeata vartaloa, ylös kammattuine hiuksineen, avorintaisine pukuineen, luonnottoman pitkine liiveineen, jotka oli kuin liisteröity pullottavan pönkkähameen päälle, sekä korkeakantaisine kenkineen. Vartalo oli kokonaisuudessaan hyvin pronssisen käsikellon näköinen. Pfalzilaisen suvun suuria silmiä ja paksuja huulia lievensi Kaarle XII:n vanhemmassa sisaressa naisellinen hempeys, mutta Ulriika Eleonooralle ne antoivat jonkinlaisen miesmäisen piirteen, joka, yhdessä ison nenän ja paksujen käsivarsien kanssa, ei oikein tahtonut sointua niihin kauneuden ylistyksiin, joilla silloiset runoilijat häntä kilvan mielistelivät. Myöskin oli hän perinyt veljensä koko itsevaltaisuuden, perimättä hänen lujuuttaan, jonkatähden hän usein oli horjuva päätöksissään ja lausui loukkaavia sanoja kiivaudessaan, mihin Kaarle XII:n tuskin milloinkaan nähtiin hairahtuvan. Tänä iltana hän ei ollut hyvällä tuulella. Kuningas huomasi heti hänen sisään astuessaan ukkospilven hänen korkealla otsallaan ja kiiruhti heti estämään sitä salamoimasta.
— Aina ihana kuin Juno ja vastustamaton kuin rakkauden jumalatar! — huudahti hän suudellen kuningattaren kättä. Keskustelu kävi saksaksi.
— Vertaus on tavallaan sattuva, — vastasi kuningatar terävästi. — Ainakin on minun korkea puolisoni ihmeellisesti Jofurin kaltainen — majesteetillinen ja uskollinen! Olympolaisten sopisi meitä kadehtia — me näyttelemme joka päivä Ovidiuksen metamorfooseja — onhan teidän majesteettinne lukenut Ovidiusta? Käytännössä kenties? Niissä tapaa ihastuttavia opetuksia. Kas, siinähän on Merkurius — jumalien sanansaattaja! Te teette tehtävänne pelotta ja moitteetta!
Kreivi Bertelsköld kumarsi tyvenesti ja hymyssäsuin, ikäänkuin hän olisi vain kuunnellut kuningattaren erinomaisia sukkeluuksia. Kuninkaan oli vaikeampi salata hämmästystään. Jotakin oli epäkunnossa, sen hän selvästi huomasi. Hänen puolisonsa, jota hän sai kruunustaan kiittää, tiesi enemmän kuin hänen olisi pitänyt tietää. Mutta mikä noista monista seikkailuista oli nyt joutunut hänen korviinsa ja herättänyt hänen vihansa?
Hän pyysi kuningatarta istuutumaan tänne erityisesti häntä varten siirrettyyn purppurasamettiseen nojatuoliin. — Katsooko teidän majesteettinne hyväksi kunnioittaa minua käskyillään? — sanoi kuningas.