"Tänään klo 6 tahi 7 aikaan i.p. ryöstää Sparrfelt Lapinmaan ja viepi sen Gärdingeen. Pitäkää varanne!"
Bertelsköld luki lipun aivan tyynen näköisenä, ja antoi sen takaisin kylmästi kumartaen kuningattarelle. — Teidän majesteettinne suvaitkoon armollisimmasti suoda minulle anteeksi, — sanoi hän, — tämä lippu on tosiaankin minulta. Sattumalta kuulin, että erästä nuorta, kreivi Hornin perheessä olevaa tyttöä eräs narri ajeli takaa, ja minä katsoin olevani velvollinen varoittamaan hänen holhoojaansa, erästä vaasalaista kauppiasta, nimeltä Larsson.
— Joutavia! Palatkaamme valtakunnan asioihin, — puuttui puheeseen kuningas, joka viimeisen selityksen kuultuaan alkoi toivoa kalabaliikin loppuvan paremmin kuin hän alussa oli uskonut mahdolliseksi.
Ulriika Eleonoora repi kirjelipun rikki ja heitti sen lattialle. — Jumalien sanansaattajan tekemäksi sangen keskinkertaista! — huusi hän. — Odottakaa: minä teen teidän majesteetillenne ja herra kreiville sen kunnian, että vähän virkistän huonoa muistianne. Kreivi Hornin perheessä oli vuosi sitten eräs suomalainen porvaristyttö; hänen nimensä olen unohtanut, mutta eräät ylhäiset herrat, jotka ovat kunnioittaneet häntä huomaavaisuudellaan, sanoivat häntä Lapinmaaksi. Tosiaankin huonolla aistilla valittu lempinimi, hyvät herrat. Tämä tyttö oli kaunis, niin sanottiin — se on minulle yhdentekevää — ja hän oli saanut jonkinlaisen kasvatuksenkin. Kovaksi onneksi hän ei ollut mikään Danaé. Jofur ei saanutkaan armoa hänen silmissään ja minä soisin, että eräällä toisella henkilöllä, joka on korkea-arvoisempi kuin tuo tyttö, olisi ollut yhtä hyvä aisti. Kerrottiinpa niinkin, että hän oli aivan viaton ja hänen kunniansa tahraton. Se on mahdollista; ainakin hän pakeni kreivi Hornin perheestä, välttääkseen mahtavan ihailijansa vainoa. Kuitenkin salasi hän tämän vainon niin tunnollisesti, niin pyhästi kuin on tapana peittää isän hairahduksia. Kaikki hänen teostaan annetut häpäisevät selitykset hän kärsi kernaammin kuin ilmaisi ruhtinaan heikkoudet, jotka — jos ne olisi ilmaistu tälle kansalle, joka ei osaa kunniastansa leikkiä laskea — olisivat kovin halventaneet kruunun loistoa ja sen miehen arvoa, joka sitä kantaa. Mitä teidän majesteettinne arvelee? Eikö tämä tyttö olisi ansainnut parempaa kohtaloa?
Kuningas koki nauraa. — Aisopos, — sanoi hän, — kadehtisi teidän majesteetiltanne tuota kykyä, jolla te kerrotte siveyttä opettavia satuja noin erinomaisen nerokkaasti ja huvittavasti.
— Malttakaa, sire! Tulemme opettavaiseenkin osaan. Tyttö ei välittänyt minkäänlaisista vaaroista päästäkseen kotiseudulleen ja kadonneen isänsä luo. Kovaksi onneksi oli hänellä setä, joka luuli vanhan ajan rehellisyydellä ja kunnialla vielä olevan arvoa Tukholmassa. Vihoissaan tytön karkaamisesta hyväntekijänsä, kreivitär Hornin luota, ja tuntematta sen syitä, joita ei tyttö sanallakaan ilmaissut, pakotti hän tytön palaamaan kanssansa Tukholmaan ja anomaan kreivittäreltä anteeksi. Tyttö teki sen, ja hän teki sen, sire, ilmoittamatta silloinkaan salaisuutta, joka olisi voinut saattaa ikävään välikäteen henkilöitä niin ylhäisiä, ettei vähintäkään varjoa saisi heihin langeta.
Kuningas vastasi vain olkapäitänsä kohauttamalla. Kuinka saattoikaan kuningatar, ylhäinen, 34-vuotias nainen, sekaantua mokomiin pikku asioihin? Fredrik I unohti, että 34-vuotias nainen kaikista vähimmin voi antaa anteeksi sen, että hänellä on nuorempi kilpailija.
Kuningatar jatkoi yhä enemmän kiivastuen puhettaan, katsoen suurilla jäykillä silmillään terävästi Bertelsköldiin: — Viimein tyttö pakotettiin puhumaan. Eräs henkilö hovissa oli niin hävytön, että pani toimeen ryöväyksen, luultavasti koroittaakseen hänet — tuon halvan porvaristytön — Diana de Poitiers'in tai herttuatar de la Valliéren arvoon, en tiedä, kummanko; no niin: tämä henkilö antoi eräälle Leporellolle, palvelijalleen, viittauksen, ja tyttö ryöstettiin toistamiseen Gil Blas'ilta joutuakseen Don Juanin omaksi. Onneksi antoi hänen epätoivoinen tilansa hänelle rohkeutta pelastaa itsensä; sen hän teki siten, että solmi uutimia toisiinsa ja laskeutui niitä myöten maahan toisen kerroksen ikkunasta. Vielä kerran vältti hän vainoojansa. Yösydännä ja vilusta väristen etsi hän turvaa erään hovinaiseni, kreivitär Liewenin, luota. Täällä, vasta täällä, sire, ilmaisi hän, puhdistaakseen itsensä, kaikki nuo häväistykset ja juonet, joiden uhrina hän niin kauan oli ollut; ja te, kreivi Bertelsköld, te voitte nyt kieltäytyä tunnustamasta sisartanne sisareksenne, jos teillä on siihen rohkeutta. Mutta sitäpä teillä ei ole. Te olette pettänyt minut, kreivi, hävyttömästi pettänyt minut! Minä pidin teitä aatelismiehenä, valtiomiehenä; minä olin vähällä uskoa hoitoonne kruunun korkeimmat edut, ja te olette pakottanut oman sisarenne paljastamaan teidät. Katala teeskentelijä, luuletteko Ulriika Eleonooran antavan kohdella itseänsä Orleansin herttuattaren tavoin? Ettekö pelkää, kaksikielinen onnenonkija, että vihani vielä kerran on musertava teidät? Ah, Hessenin herra, ja te, Tyhjälän kreivi — missä teidän kreivikuntanne lienee aikoinaan ollut! — sentähden, ettei enää ole häntä, jota te ja maailma vapisitte, luulette te saavanne polkea jalkainue alle naisen ja puolison pyhimpiä oikeuksia; mutta te olette unohtaneet, molemmat herraseni, että se nainen vielä tänäkin päivänä on Ruotsin kuningatar!
Ulriika Eleonoora peitti vähäksi ajaksi kasvonsa hienolla pitsinenäliinallaan ja sysäsi pois kuninkaan käden, kun tämä tarttui hänen käteensä, painaakseen sitä huulilleen. Sitten hän jatkoi vähän mieltänsä malttaen:
— Tällä tytöllä, tällä "Lapinmaalla", niinkuin häntä nimititte, oli rakastaja, alhainen, mutta kunniallinen ihminen niinkuin tyttö itsekin. Hän tuli tytön jäljessä tänne, pelastamaan häntä teidän kynsistänne, ja teidän kätyrinne heitättivät hänet vankeuteen, päästäksensä hänestä erilleen. Eikö niin?