Matka käy sankarin Huittisiin[36] ja eellehen Paskilahan. Niinisalo jää taakse niin, ja Kyröhön[37] saavutahan. Metsä saa hetkeksi AADOLFIN, ja sitten on Vaasan[38] vuoro. Kaikuvi saakka pilvihin ilohuutoina kansan kuoro.
Mutta koska lukija lienee saanut jo tarpeeksi, lopetamme toistaiseksi tähän.
27. KUNINKAAN TULO JA ROVASTIN PUHE.
Kun kansa tällä tavalla oli ollut liikkeellä aina varhaisesta aamusta, saapui maan isä, kuningas Aadolf Fredrik, vihdoinkin kello seitsemän ja kahdeksan välillä illalla. Ei mitään oltu laiminlyöty, että tulo tapahtuisi niin komeasti kuin mahdollista. Kuninkaan rinnalla istuivat neljän hevosen vetämissä komeissa vaunuissa hänen ylhäisyytensä, kreivi Claes Ekebladh ja henkilääkäri Petersen. Lähinnä näiden jäljessä ajoi kenraali, vapaaherra Ungern Sternberg adjutantti Rehausenin kanssa; sitten hovimarsalkka, vapaaherra Löwen asessori Schutzenin kanssa ja sitten tuli muu seurue ja palvelijat: kamaripaashi Tornerhjelm ja kamaripalvelija Bedat, kellarirenki Hornay ja pyssynvirittäjä Asmüs y.m., y.m., joiden merkilliset nimet niinikään ovat jälkimaailman iloksi säilyneet.[39] Maaherra oli hänen majesteettiaan vastassa vähän matkaa kaupungista, sill'aikaa kun paikkakunnan virkamiehet, papisto ja porvaristo seisoivat hatuttomin päin, hikisin otsin ja selkä koukussa vasta maalatun tulliportin luona, joka oli koristettu Vaasan kaupungin kunniakkaalla ja kuninkaallisella vaakunalla.
Syntyi siitä melu ja hälinä, kun ensiksi nimismies tuli ratsastaen, ajaen kuin luuta väkeä tieltä pois — kun sitten kuninkaalliset esiratsastajat vaahtoisilla hevosillaan ajoivat esiin täyttä karkua ja kun vaunut viimein näkyivät tien mutkassa Runsarin kylän luona. Kuningas ajatti hiljaa ja nyökäytti päätään joka haaralle. Väestön käytös oli arvokasta. Nuo selät eivät olleet tottuneet syvälle kumartamaan. Aadolf Fredrik oli kumminkin todella rakastettu — rakastettu toivovan rakkaudella, sillä hän ei ollut vielä tehnyt mitään muuta kuin vastaan ottanut kruunun — mutta tämänkin vuoksi häntä jo suosittiin Pohjanmaalla, jossa oli oltu tyytymättömiä herrojen valtaan ja valtiopäiväriitoihin kuningas Fredrik-vainajan aikana.
— Katsokaapa, kuinka armollisen näköinen hän on! — hälisi väkijoukko.
— Ja noin hiljainen! Eikä ylpeämpi kuin muutkaan kristilliset ihmiset! — arvelivat toiset.
— Jumala armahtakoon, luulenpa, että hän tervehti minua; mahtaneeko hän tuntea minut? — huudahti Martolan kestikievarin emäntä suuresti hämmästyksissään ja hyvillään, seisoessaan uudessa tärkätyssä kamlottihameessaan kuin vehnäpulla reikäleipäin keskessä.
— Suunne kiinni! — murahti eräs ryysyinen kerjäläinen, vanha vöyriläinen karoliini, ja kääntyi päin. — On noita nyt ennenkin kuninkaita nähty! Kuninkaan pitää olla ylpeä ja kopea. Valtakunnan majesteetilla pitää olla käsivarret kuin rautakanget ja hänen pitää osata iskeä. Ja ratsastaa hänen pitää, niin että kivet kipenöivät; eikä istua noin kuin villasäkki pehmeillä vaununtyynyillä! Toinen tarmo oli Kaarle-kuninkaassa! — Ja samalla kohautti hän repaleista hattuaan.
— Mutta katsokaapa, kuinka maaherra kumartelee! — kuiskailivat taas toiset. — Voi hyväinen aika, kuinka notkeaselkäisiä ne nyt ovat, nuo kopeat herrat, jotka muuten niin isosti pöyhkeilevät muille kunniallisille ihmisille! — Ja kansa hurrasi kahta kiivaammin maaherran kumarruksille.