Vaivoin saatiin nämä riemunosoitukset vaikenemaan, sillä syynä siihen, minkätähden kuninkaalliset vaunut pysähtyivät tullin luona, oli alamainen puhe, jonka kirkkoherra, maisteri Claudius Hedman — vanha hovimies ja tätä ennen Tukholman Klaran kirkon kappalainen — oli tähän tilaisuuteen valmistanut. Onneton kuningas, nuo ylenmäärin makeat ja imartelevat sekä suorasanaiset että runomittaan sepitetyt puheet olivat vainonneet häntä pahemmin kuin hyttyset aina siitä asti, kun hän astui jalallaan Suomeen. Nyt tuli hän Hämeen metsästä, helteisen päivän ajettuaan ja ikävöiden päästäkseen lepoon ja saadakseen vaihtaa pölyiset matkavaatteet silkkivuoriseen yönuttuun, kun taas putosi puhuja hänen eteensä kuin pilvettömältä taivaalta! Raskas kruunu, minkätähden oli sinulla monien piikkiesi seassa vielä kaunopuheisuuden ruusujakin kätkettynä!
— Vaikka[40] — sanoi puhuja, — lauhkeamman taivaan alla syntyneen tulen ottavan neron ja enemmän siistityn pään kuin mitä kylmältä pohjolalta käy odottaminen, tulisi olla tässä korkean harvinaisessa tilaisuudessa sen tavattoman ilon tulkitsijana, joka teidän kuninkaallisen majesteettinne — (syvä kumarrus) — tänne kokoontuneilla kaikkein nöyrimmillä, papistoon kuuluvilla alamaisilla on; niin rohkenen kumminkin syvimmässä alamaisuudessa teidän kuninkaallisen majesteettinne eteen — (uusi kumarrus) — minä halvin pappismies minun ja minun kanssaveljieni uskollisuuden ja alamaisuuden uhrin kanssa teidän majesteettinne armoalttarille tulla — (suorakulmainen kumarrus).
— Suuri kuningas! — jatkoi puhuja — sallikaa, niinkuin Aleksanteri suuri, köyhän alamaisen kantaa esiin kourallinen vettä lahjain ja antimien asemesta!
— Me kiitämme herra rovastia; me tulemme erittäin mielellämme — keskeytti hänet kuningas, joka tosiaankin paljon ennemmin olisi ottanut "kourallisen vettä"; mutta puhuja ei hätäytynyt, vaan jatkoi alinomaa kumarrellen:
— Alamaiset ovat saaneet luvan uhrata yksinvaltaiselle hallitukselle — (tässä nykäisi maaherra rovastia kauhtanan helmasta) — sekä kaiken heidän omaisuutensa että myös mikä heistä kaikkein rakkainta oli, minä tarkoitan henkensä. Teidän kuninkaallinen majesteettinne ei rakasta kumpaakaan…
— En, hyvä herra rovasti … puuttui taas kuningas puheeseen, pyyhkäisten hikeä otsaltaan.
— Jonkatähden myöskin alamaiset yleensä, mutta erittäinkin me papistoon kuuluvaiset, uhraamme itsemme teidän kuninkaalliselle majesteetillenne, niinkuin kalliille Herran voidellulle, kaikesta meidän sydämestämme.
Kuningas huokasi, luultavasti liikutettuna näin suuresta uhraavaisuudesta.
— Ei ikinä, — jatkoi puhuja, — ei ikinä osannut Orpheus niin hyvin soittaa kanneltaan, ettemme me vielä heleämmin äänin yhtyisi alamaisuuttamme osoittamalla maan sanomattoman hartaihin ilonilmauksiin.
— Suokoon luoja, että ne todella olisivat sanomattoman hartaita! — kuiskasi hänen ylhäisyytensä Ekebladh vierustoverinsa tohtorin korvaan, mutta puhuja jatkoi: