— Pakanallinen Diogenes rakastakoon vain auringon paistetta enemmän kuin Aleksanteri suuren varjoa. Me emme ainoastaan iloitse teidän kuninkaallisen majesteettinne armonsäteistä, vaan rukoilemme meillemme myös sitä korkeata etua, että rauhan levossa saisimme kuin lapset nauttia armollista suojaa teidän kuninkaallisen majesteettinne, meidän maanisämme avarassa varjossa…
— Herran tähden, ei mitään viittauksia hänen majesteettinsa lihavuuteen! — kuiskasi maaherra, joka huomasi kuninkaan alkavan kyllästyä. Puhuja jatkoi kuitenkin uupumatta ja lausui asiaan kuuluvin kumarruksin sen toivomuksen, ettei ainoastaan kuninkaallisen majesteetin terveydentila olisi hänen matkansa jälkeen hyvä, vaan myös koko kuninkaallinen huone ja meidän kaikkein armollisin kuningattaremme siunatussa tilassa; verraten kuninkaallista majesteettia Tornion sydänyön aurinkoon, ja — niin totta kuin on päivä, vaikka aurinko ei aina ole näkyvissä ja vaikuttamassa, niin totta me elämme siinä epäilemättömässä toivossa, että teidän kuninkaallinen majesteettinne ei koskaan väsy antamasta korkean suosionsa ja korkeimmasti myötäsyntyisen kuninkaallisen armonsa heloittaa…
Rauskis! Samassa romahti lahonnut lauta-aita tullihuoneen luona maahan niiden monien katselijain ja kuuntelijain painosta, joita puheen aikana yhä useampia oli sille kiivennyt kuningasta näkemään ja jotka nyt äkkiarvaamatta tulivat hänen majesteetilleen esitetyiksi mitä oudoimmissa ja kaikkia hovitapoja vastaan sotivissa asennoissa.
— Onko kukaan saanut vammoja? — kysyi heti kohta hyväsydäminen kuningas, samalla kun hevoset riuhtaisivat vaunuja, ja kaupungin poliisi, s.o. viskaali, yksi kaupunginpalvelija ja kaksi palovartijaa kiiruhtivat apuun.
— Se oli vain pieni kuperkeikka, teidän majesteettinne, — vastasi lukiolainen Eerikki Ljung, joka oli istunut ylinnä aidalla, mutta muita nopeammin oli päässyt jaloilleen ja taas seisoi lakki kädessä, valmiina hurraamaan, vaikkakin kättä vielä pakotti ja ääni oli käheä, hän kun oli kiljunut vuorottain sekä hatuille että myssyille ja majesteetille.
— Tuossahan on minun ylimääräinen hovisorvarini! — huudahti kuningas, joka oli unohtanut nimen, mutta heti kohta tunsi nuo raittiit ja iloiset kasvot.
— Teidän majesteettinne palvelukseksi, — vastasi poika. — Sen verran hän oli hovissa ollessaan jo oppinut sanojansa sovittelemaan.
— Tule luokseni huomenna, minulla on sinulle jotakin sanottavaa, — jatkoi kuningas armollisesti ja luontevasti, unohtaen kaikki nuo kankean juhlalliset vastaanottotemput.
Eerikki Ljung kumarsi niin, että hänen pitkä, vaalea tukkansa valahti hänen silmilleen.
— Koska siis Vaasan kaupungilla on se arvaamaton armo ja onni, että jälleen, puolentoista vuosisadan kuluttua, saa nähdä auringon … — aloitti hellittämätön puhuja, joka tuosta pitkästä ja koreasta johdannostaan ei vielä ollut ennättänyt päästä varsinaiseen aineeseensa.