— Sapperment! Sepä oli pitkällinen pimeys! — kuiskasi Ekebladh.

— … Auringon, sanon minä, virkistävillä säteillään valaisevan vanhaa
Thulea…

— Me kiitämme, me kiitämme, — sanoi kuningas keskeyttäen.

Mutta puhuja ei voinut millään muotoa ottaa omatunnolleen sitä, ettei hänen majesteettinsa saisi kuulla vielä jäännöstäkin hänen ulkoa opitusta pitkästä, saarnantapaisesta puheestaan. — Koska, — aloitti hän jälleen, — aurinko nyt nousee kaikessa ihanuudessaan näiden pohjoisten seutujen yli…

— Sehän menee mailleen, hyvä herra rovasti, sehän menee mailleen, ja aika on jo mennä levolle, — ryhtyi taas onneton majesteetti puheeseen.

Maaherra nykäisi puhujaa kauhtanasta.

— Ja koska, — jatkoi itsepäinen puhuja, — koska tähdet samalla kadottavat valonsa ja suloinen kuu sammuttaa lyhtynsä nähdessään Phoibon loistavat vaunut…

— Aja! — sanoi kuningas.

Vaunut lähtivät liikkeelle, kaunis puhe hukkui väkijoukon hurraahuutoihin, ja siinä seisoi nyt tuo hämmästynyt puhuja, voimatta käsittää, kuinka kuninkaallinen majesteetti oli voinut jättää käyttämättä noin mainiota tilaisuutta kuullakseen puhetta, jota, puhujan mielestä, ei joka päivä tarjottu edes matkustaville ruhtinaillekaan.

Suurin osa väkijoukkoa riensi vaunujen jäljessä Korsholmaan, saadakseen, jos mahdollista, nähdä kuninkaan astuvan vaunuista. Toiset taas, joilla ei ollut halua juosta kilpaa, keräytyivät suuresti kummastellen Eerikki Ljungin ympärille, tahtoen välttämättömästi tietää, mitä kuningas oli hänelle sanonut.