— Kiitän, saatan minä seisoakin, — sanoi Eerikki.
Kohta sen jälkeen aukeni ovi, ja mestarikokki astui riemuiten sisään, mukanaan eräs vanha kalastaja, Lauri eli Laurikainen, tuo vanha tuttavamme, joka nyt harjoitti tätä elinkeinoa ja kantoi jotakin kammottavaa otusta selässään.
— Mikä se on? — tiuskaisi keittiömestari.
— Se on hauki, — vastasi mestarikokki.
Ja haukihan se olikin, mutta haikalaksi sitä olisi saattanut luulla. Se oli niin pitkä, että kun pää julmasti ammotti miehen olan yli, laahasi pyrstö pitkin lattiaa. Ei mikään puntari ottanut sitä nokkaansa. Se punnittiin vaa'alla, ja painot osoittivat kolmea leiviskää ja kuutta naulaa. Semmoista haukea sopi kuninkaalle tarjota! Vaasan kaupungin ja mestarikokki Areliuksen kunnia oli pelastettu.
— No, peratkaa ja paistakaa se, niinkuin mestarikokki hyväksi näkee, mutta minun väkeni ei siihen jouda, — sanoi keittiömestari äreästi.
Arelius kävi kohta työhön käsiksi. — Joku tulkoon tänne, — huusi hän, — samalla kun kalastajan avulla veti hirviön takapihalle ja laski sen laudalle.
Eerikillä oli aikaa ja hän seurasi mukana. Ei koskaan hän ollut nähnyt mokomaa veden venkaletta. Sen kita oli niin suuri, että se olisi voinut hoklaista kahlekoiran; lujat hampaat ja halkinainen pyrstö osoittivat, että se oli ollut monessa ottelussa. Yksitoista koukkua ja puolen leiviskän hauki löytyi vatsasta sitä perattaessa: vähintään yksitoista kertaa se oli siis elämänsä aikana, joka oli arvioitava vähintään kahdeksaksikymmeneksi vuodeksi, pelastunut, kunnes kahdennellatoista kerralla yhtyi koukkuun, jota oli mahdoton katkaista.
Mutta paitsi yhtätoista koukkua oli hauen vatsassa vielä pieni esine, jonka mestarikokki pudotti maahan siitä välittämättä. Eerikki otti sen ja pyyhki sitä. Se oli pieni ja himmeästi loistava sormus.
— Katsokaapa, — sanoi hän mestarikokille, — hauen vatsassa oli sormus.