— Entä sitten? — kysyi Bertelsköld levottomasti.
— Sitten saadaan nähdä, halpautuuko käsivartenne, mikä on todennäköistä. Onnittelen teitä, ettei teidän koskaan enää ole pakko käydä kaksintaisteluun, kreiviseni. Mitä sääreen tulee, ei sen tila ole niin vaarallinen; minulla on täällä lastoja matkaa varten. Te tulette vain käymään kainalosauvan varassa niin kauan kuin elätte.
— Ihania toiveita! — huokasi kreivi.
— Joutavia! — älkää olko millännekään! Onnellinen mies, te annatte nyt palttua hoviseuruelle — minäkin soisin voivani tehdä samoin! Te säästytte tulemasta murhatuksi kylmillä kotleteilla, kelvottomalla viinillä, yön seisoneella kaljalla ja loppumattomilla puheilla. Sen sijaan siirrytte maatiloillenne ja elätte siellä kuin pasha syöden viiliä ja vastakirnuttua voita. Jos sitten vaihteen vuoksi tahdotte niskanne taittaa, niin ette muuta tarvitse kuin viskaatte kainalosauvanne pois. Mutta sanokaapa minulle, olitteko hullu vai kuljitteko unissa ryhtyessänne heittämään kuperkeikkaa alas valleilta?
— Jalkani lipesi kasteisella nurmella, ja minä luiskahdin vallilta alas.
— Kuka käski teidän mennä sinne? Ikäänkuin ihminen olisi muuliaasi, luotu jyrkänteitä kävelemään. Ja miten te elätte? Täytyy nukkua silloin, kun on nukkumisen aika, syödä syönnin aikana, kävellä, kun on kävelyn aika — ja kävellä siellä, missä sopii kävellä ja panna piste siihen, missä on pisteen paikka. Haavat on sidottu. Toivotan teille hyvää yötä.
Näin puhuen meni henkilääkäri haukotellen keskeytettyä lepoansa jatkamaan. Bertelsköld koetti turhaan nukkua. Hänen taittuneet, nyt kankeiksi lastoitetut jäsenensä tuottivat hänelle kipua, ja pohjolan kesäyö oli hänelle liian valoisa. — Istvan! — sanoi hän entiselle palvelijalle, joka surullisena ja katuvaisena oli hiipinyt kuin koira huoneen nurkkaan.
Penna nousi ylös.
— Mikä sinua riivasi, mies, kun sysäsit minut vallilta alas? Oliko kukaan palkannut sinut siihen?
Pennan povesta pääsi huokaus, joka hyvin paljon muistutti erään nelijalkaisen eläimen rintaääniä, ja hän kertoi omalla tavallaan mustasukkaisuudestaan, joka oli alkanut leikkituvan luona Larssonin puutarhassa, vahvistunut Esterin pilkanteosta, yltynyt kapteeni Gastin puheista ja viimein soaissut hänen järkensä niin, että hän kadotti kaiken mielenmalttinsa. Nyyhkytykset ja kiroukset keskeyttivät aina tuon tuostakin hänen kertomustaan.