Bertelsköld oli käynyt yhä tarkkaavammaksi. Hän alkoi luulla miestä hulluksi. Tuo yksinkertainen tomppeliko olisi se mies, jonka Ester Larsson oli katsonut paremmaksi häntä, korkeasukuista, hienosti sivistynyttä — häntä, joka oli valmis uhraamaan kaikki säätynsä ennakkoluulot koroittaakseen hänet puolisona rinnalleen! Mahdotonta; jo paljas ajatuskin jostakin semmoisesta tuntui hänestä häpeälliseltä.
Hän koetti päästä tästä tuskallisesta ajatuksesta ja sadoilla syillä todistaa itselleen, että Istvan iloissaan kuninkaan tulosta oli maistellut liiaksi. Mahdotonta; tuo ajatus ei antanut hänelle lepoa eikä rauhaa. Hän kyseli — Istvanin teeskentelemättömät tunnustukset sopivat vain liiankin hyvin yhteen Esterin omain viittauksien kanssa.
Tämä pahensi hänen tilansa. Välttämätön haavakuume tuli aamupuoleen, ja hän alkoi hourailla.
— Ester! — huudahti hän. — Minä tahdon puhutella Ester Larssonia!
Penna kuuli joka äännähdyksen ja pelästyi kovin. Entä jos hänen rakastettu herransa nyt kuolee, ja Penna saa hänen kuolemansa omatunnolleen. Mitä oli tehtävä?
Kreivi huuteli yhä Esteriä. Vaikka Penna ei ensinkään tätä ymmärtänyt, päätti hän noudattaa sitä, minkä hän käskyksi käsitti. Hän kutsui kreivin palvelijan sisään ja juoksi varhain aamulla Larssonin taloon. Ester oli jo valveilla.
— Herrani on kuolemaisillaan ja tahtoo sinua puhutella! — huusi hän sydän kurkussa.
— Sinun herrasi? — kysyi Ester kalveten.
— Minun isäntäni, kreivi Pertensöld! — vastasi Penna.
Muuta ei tarvittu. Muutamien minuuttien perästä oli Ester lainkaan ajattelematta tällaisen ja tähän aikaan päivästä tapahtuvan käynnin tavattomuutta, linnassa haavoitetun luona.