Bertelsköld oli nukahtanut; tunnin lepo vahvisti vähän hänen voimiaan. Ester istui hänen päänalustansa vieressä välittämättä palvelijan kummastelevista katseista ja sai Pennan katkonaisista kuiskeista jonkinlaisen selon siitä, mitä oli tapahtunut.
Nyt heräsi kreivi, katseli häntä pitkään ja surullisesti ja viittasi molemmat miehet poistumaan. Hän jäi kahden kesken nuoruutensa lemmityn kanssa.
— Onko totta, — kysyi hän, — mitä Istvan on minulle sanonut? Hänkö se on, joka…
Hän ei jaksanut jatkaa. Mutta Ester vastasi hiljaa:
— Se on isäni tahto.
— Isäsi tahto? Eikä siis sinun!
— Ei.
Sairas huokasi helpotuksesta. — Suo minulle anteeksi, — sanoi hän, — että hetkenkään ajan saatoin epäillä sitä! Kuitenkin lienee asia päätetty? Onko se päätetty?
Ester ei vastannut.
— Se on siis päätetty, — jatkoi kreivi. Minä toivottaisin sinulle onnea, mutta minä en voi sitä tehdä. Millaista elämää tuletkaan viettämään tuon miehen kanssa?