Ester oli yhä ääneti.
— Sinä olet jalo nainen. Jaloutta ei käy koskaan alhaisuuteen yhdistäminen, jos mieli jalon jalona pysyä. Ja vaikka kohottaisit tuon miehen niin korkealle kuin se hänelle on mahdollista, tulet sinä kuitenkin vajoamaan, ja mieleni on siitä paha. En puhukaan enää halveksitusta rakkaudestani. Minä olen hukkaan joutunut mies, jonka täytyy valita kuolema tai kainalosauva. Sentähden en voi enää tarjota sinulle taitettua käsivartta ja tukea, kun itse tukea tarvitsen. Mutta minä vannotan sinua, Ester, kallis ystäväiseni, älä vajoa siitä jaloudesta, minkä Luoja on sieluusi istuttanut! Käy ennemmin yksinäsi elämän läpi, tai valitse kelvollisempi, semmoinen, joka ainakin ymmärtää sinut, semmoinen, jonka kanssa joskus voit ajatuksia vaihtaa, ajatuksia, jotka eivät aina koske tämän maailman ajallisia murheita ja jotka edes hiukan eroavat siitä aatepiiristä, jossa orja elää huolissaan jokapäiväisestä leivästä.
Esterin silmät loistivat. Oli vain yksi sana, jonka hän oli käsittänyt ja joka yht'äkkiä kasvoi päätökseksi hänen tarmokkaassa sielussaan.
— Hukkaan joutunut mies? — kertasi hän. — Miksi niin? Ei kukaan ole hukkaan joutunut, joka ei ole itse itseään hukannut!
— Elämä kainalosauvain nojassa, yksinäinen, iloton elämä, ja aina mieltä kalvamassa tieto siitä, mitä elämäni olisi voinut olla sinun rinnallasi — ei sellainen elämä ole minkään arvoinen!
— Eläkää lastenne hyväksi!
— Lapseni ovat pieniä eikä heillä ole äitiä!
— Hakekaa, niin löydätte heille äidin omasta säädystänne.
— En ikinä. Tulkoon sieluni yhtä raajarikoksi kuin ruumiini nyt on, jos koskaan valitsen toisen puolison kuin sinut.
— Onko se teidän luja ja peruuttamaton päätöksenne?