— On. Ja sinä, sinä kysyt sitä vielä?

— Kenties tulee se päivä, jolloin taas olette terve ja ajattelette toisin!

— Monta vuotta olen tätä päätöstä valmistanut, ja kuitenkin sinä luulet sitä vain oikuksi!

— No hyvä — tahdon siis näyttää teille, ettette olekaan hukkaan joutunut mies.

— Sinäkö? Millä lailla?

— Minä tahdon ruveta teidän lastenne äidiksi.

— Suuri Jumala — onko se mahdollista, että onni vielä voi hymyillä minulle sinun huuliltasi? Siis tahdot…

Ester katseli rakkaudesta lämpöisin ja itsetunnosta ylpein silmin haavoittunutta aatelismiestä. — Kuulkaa minua, — sanoi hän. — Niin kauan kuin vielä olen vapaa, ja ennenkuin nöyrästi taivun miehen tahdon alamaiseksi, niinkuin vaimon tulee tehdä, on tarpeellista, että puhumme suoraan ja vapaasti ymmärtääksemme toisemme nyt ja vastedes.

— Ah, sano mitä tahdot, kun et vain enää ota sanaasi takaisin!

— Te olette lempeä, ylevämielinen ja jalosti ajatteleva mies, kreivi
Bertelsköld, mutta te olette heikko.