— Sinun suhteesi … se on totta.
— Te olette herkkä vastaanottamaan vaikutuksia ja kuulemaan ihmisten arvosteluja. Se päivä on tuleva, jolloin teitä moititaan siitä, että olette koroittanut halvan porvarintyttären rinnallenne ja jolloin sanotaan, että juuri hän on sitä tahtonut. Sanokoot mitä sanovat: minä en pelkää itseni vuoksi, minuun eivät herjaukset ulotu. Mutta teillä ei ole kyllin terästä tahdossanne käydäksenne omaa tietänne ja seurataksenne omaa vakaumustanne, huolimatta siitä, mitä siitä sanotaan. Semmoinen puhe kenties kerran rikkoo rauhanne.
— Ei koskaan!
— Mikä on ihmisten ei koskaan! Hetkinen, joka luulee olevansa iankaikkisuus — ei sen enempää! Mutta kun te kerta horjutte, niin muistakaa, että kieltäydyin suostumasta tarjoukseenne silloin, kun teillä oli tarjottavana minulle kaikki ja myönnyin siihen silloin, kun sanoitte itseänne hukkaan joutuneeksi mieheksi!
— Jos sen joskus unohtaisin, on sinulla oikeus muistuttaa minua siitä.
— Ei, kreiviseni, olkaa varma, etten sitä tee. Vaimo ei saa katsella mieheensä ikäänkuin ylhäältä käsin eikä vallita häntä edes menneillä muistoillakaan. Puhun teille tästä viimeisen kerran, niinkauan kuin vielä olen vapaa. Koroitettuanne minut vertaiseksenne tulee minusta teidän palvelijanne ja minä alistun kaikkeen, mihin naisen tulee alistua.
— Ojenna minulle kätesi merkiksi siitä, että olet minun omani!
— Ota se, Jumalan kaikkivaltiaan nimessä!
Ja Ester ojensi hänelle kätensä, jota kreivi suuteli. Tämä kädenpuristus oli heidän kihlauksensa, ja se oli peruuttamattomampi kuin jos olisi ollut tuhansien todistajien vahvistama.
— Nyt paranen pelkästä ilosta, — kuiskasi haavoittunut vesissä silmin.