— Niin, sinä paranet ilosta ja sinä paranet paremmasta lääkkeestä kuin mitä itse kuninkaan henkilääkärikään voi tarjota sinulle, — vastasi Ester Larsson lämpimästi.
— Sano uudestaan minua sinuksi. Siitä on kauan, kun kuulin noin suloisen sanan. Tuo sinä-sana tulee olemaan minun lääkkeeni ja sinä minun henkilääkärini.
— Toinen ei estä toistaan. Minä tiedän tohtorin — paremman kuin kuninkaan tohtorin, tai oikeastaan tohtorittaren.
— Se ei voi olla kukaan muu kuin sinä.
— Kuka tietää? Mutta nyt tulee meidän valmistautua kalliota murtamaan.
— Sinä luulet siis, että kuningas…
— Kuningas on kankaalle maalattu vuori, mutta minä tiedän vuoren, joka on harmaata kiveä. Ja se vuori on isäni.
31. HUSAARI, LUKIOLAINEN JA PORVARISKUNINGAS.
Odotus alkoi käydä pitkäksi. Vaskipalanen taskussaan meni Eerikki Ljung isoille portaille hänen majesteettinsa käskyä odottamaan.
Siellä seisoi hänen enonsa Penna, synkkänä kuin syksyinen yö. Minkä kummallisen sattuman johdosta miehen ymmärrys aivan äkkiä oli selvinnyt — oliko hän ollut niin rohkea, että oli kuunnellut, vai oliko muuten jokin valonvilahdus saanut hänen hämärät käsityksensä selviämään — siitä ei ole koskaan saatu mitään varmaa tietoa. Se vain on varmaa, että hän nyt ymmärsi, minkätähden Ester Larsson oli kutsuttu linnaan, ja minkätähden Ester oli tätä kutsumusta totellut ja minkätähden Penna itse oli käsketty ulos. Sitä ei Penna sitävastoin ensinkään ymmärtänyt, mitä hänen nyt tulisi tehdä. Ollen mustasukkainen kuin korsikalainen — mikä ei ole harvinaista näissä osissa maatamme — oli tämän kunnon miehen vähän vaikea ajatella, että hänet noin juhlallisen kihlauksen jälkeen oli näin hylyksi heitetty. Neljäkymmentä vuotta oli hänessä yksi ainoa intohimo, ensimmäinen koko hänen elämässään hänen tietämättään kytenyt, ja nyt oli satunnainen tuulenpuuska puhaltanut sen ilmituleen. Kivinen kalliokin voi haljeta kuumuudesta, märkää suotakin voi kulovalkea kärventää, ja Pennako olisi voinut pysyä kylmänä, ruvettuaan vihdoin viimeinkin kiehumaan!