Mutta kun hänelle johtui mieleen, että hänen onnensa ryöstäjä ei ollut kukaan muu kuin hänen oma entinen herransa ja isäntänsä — ainoa ihminen, johon hän tähän asti oli rajattomasti kiintynyt — sama isäntä, joka muinoin oli pelastanut hänet turkkilaisten vankeudesta, ja jota hän vast'-ikään oli palkinnut siitä taittamalla häneltä kädet ja jalat, — silloin roiskahti kuin kylmä raekuuro hänen mustasukkaisuutensa lieskaan, ja Penna oli sillä päällä kuin hän olisi ensin tahtonut lyödä kuoliaaksi koko maailman, paitsi herraansa, ja sitten itse hypätä lähimpään kaivoon.
Tässä mielentilassa tapasi hänet Eerikki Ljung. He olivat vanhoja ystäviä, ja Penna oli Eerikin lapsuuden aikana ajatellut ottaa sisarensa pojan Perttilän talon perilliseksi, kun päätös siitä, että Eerikistä piti tulla lukumies teki kaikki nämä tuumat tyhjiksi.
— Miksi eno on noin tuiman näköinen? — kysyi poika iloisesti. — Ei nyt saa olla nurpealla mielin, kun kuningas on täällä. Kuningas voi kaikkia auttaa, ja minä menen kuninkaan luo, — lisäsi poika, oikaisten vartensa korttelia pitemmäksi.
— Aiotko mennä kuninkaan luo? — kysyi Penna.
— Tietysti; hän on itse käskenyt minua tulemaan, — vastasi Eerikki.
Pennan päässä eivät neronleimaukset juuri usein välähdelleet, mutta tällä kertaa hän oli kuin poissa saranoiltaan, oli kuin toinen mies, ja oma ajatus iski hänelle päähän.
— Jos tapaat kuninkaan, — sanoi hän, niin pyydä häneltä, että saisin ruveta husaariksi.
— Eno tahtoo ruveta husaariksi! — huudahti Eerikki hämmästyen.
— Entä sitten? Husaarina olen ollut ennenkin, — vastasi Penna.
— Mutta eno on jo viidenkymmenen vuoden vanha.