— Iloinenko? Minä lentäisin sinua… Niin, minä tarkoitan — jatkoi tyttö hämillään — minä tarkoitan, että se olisi enosta hyvin mieleen; hän sanoo, että sinä olet hänen parhaita oppilaitaan.
Eerikki punastui. Näin paljon hän ei koskaan ollut rohjennut toivoa. Hän loi silmänsä alas kainommin kuin tuo nuori tyttö itse, ja tapaili turhaan sanoja lausuakseen mitä ajatteli. — Niinkö luulet, Riikka? — sanoi hän niin saamattomasti kuin rakastunut lukiolainen, joka ei koskaan vielä ole romaania lukenut, suinkin saattaa sanoa. Sillä romaanien lukemista eivät senaikaiset lukiolaiset vielä harjoittaneet.
Ei ole koskaan saatu tietää, mitä Riikka siihen aikoi vastata, sillä samassa tempasi hän jalkansa aidan luona olevasta risuläjästä ja kiljaisi: — Käärme! käärme!
Eerikki juoksi hätään. Pieni vaskenkarvainen käärme, tuskin kahdeksaa tuumaa pitkä, oli kiertynyt tytön jalan ympärille ja näkyi koettavan luikertaa sukan ja kengän väliin.
Lyödä käärmettä ei Eerikki voinut. Ei hän kuitenkaan kauan miettinyt, vaan tarttui petoa niskasta ja heitti sen hiekkakäytävälle niin nopeasti, ettei pahus ennättänyt purra. Samassa polki hän saappaallaan käärmettä hännälle ja yritti katkaista siltä kaulan rautalapiolla.
— Älä tapa sitä! — huusi nyt tyttö, joka jo oli toipunut säikähdyksestään. Kas kuinka kaunis kyykäärme! Noin kaunista viperata ei enolla ole koko kokoelmassaan!
— Olkoon tai älköön — vastasi Eerikki vihoissaan, — mutta ethän tahtone, että päästän sen irti täällä puutarhassa, että se kenties vielä kerran pääsee käymään kimppuusi!
— Älä hätäile, vaan anna tänne puukkosi! — Ja tuota pikaa oli Riikka halaissut kepin, johon hän niin taitavasti pisti käärmeen kaulastaan, ettei se päässyt siitä irti, vaikka kuinka olisi kiemurrellut.
— Eno! Eno, me olemme saaneet viperan! — huudahti Riikka heti sen jälkeen heiluttaen käärmettä korkealla ilmassa.
Läheisen niityn ojanreunaa pitkin lähestyi pikaisin askelin noin 50-vuotias mies, viheriä nahkamyssy päässä, keltainen kesätakki käsivarrella ja kainalossa jotenkin iso salkku. Hän aukaisi veräjän, antoi kahden häntä seuraavan nuorukaisen astua siitä sisään ja sulki sen huolellisesti jälkeensä. Sitten hän jäi seisomaan eräälle talon luona olevalle kukkulalle ja näkyi hyvin vilkkaasti osoittelevan jotakin muukalaisille.