— Enolla ei ole nyt aikaa meitä kuulla, — sanoi Riikka — Nyt hän on taas päässyt puhumaan mieliaineestaan, siitä uudesta museosta, jonka hän aikoo rakentaa tuonne kukkulalle, ja silloin hän unohtaa kaiken muun. Mutta maltahan, minulla on jotakin, jota hän ei voi vastustaa; saatpa nähdä.
Hän juoksi erääseen puutarhan nurkassa olevaan pihlajamajaan ja toi sieltä tuokkosen vast'ikään poimimiansa mansikoita, ei tavallisia puutarhamansikoita, vaan keski kokoisia, hyvin kypsyneitä marjoja, jommoisia itsestään kasvaa ahonrinteillä. — Saatpa nähdä! — huudahti hän uudelleen ja oli jo veräjän ulkopuolella.
Eerikki Pietarinpoika, joka ei ollut niin nopsa kuin hänen nuori toverinsa, läheni verkalleen, käärmekeppi kädessä, ja sai nähdä tytön onnistuvan pienessä, viattomassa kepposessaan. Tuskin oli arkkiaatteri Linnaeus — sillä hänhän se oli — huomannut mansikat, kun hän suopeasti hymyillen katkaisi keskustelunsa, istahti kivelle ja alkoi hyvillä mielin maistella niitä. Mansikat olivat hänen paras herkkunsa ja joka päivä hän nautti niitä pienen tuokkosen. Vuonna 1750 hän oli niillä parantanut ensimmäisen tautinsa ja aina siitä pitäen käytti hän mansikoita suojelulääkkeenä. Kerrotaan, että kuningatar Loviisa Ulriika, joka oli saanut siitä kuulla, antoi heti käskyn, että mansikoita oli viljeltävä kaikissa kuninkaallisten huvilinnain kasvihuoneissa, ettei tältä suurelta luonnontutkijalta talvellakaan puuttuisi näitä hänen mielimarjojansa.
Eriikka tiesi, kuinka hänen enonsa suosio oli voitettava. Hänen mansikkansa olivat tämän vuoden ensimmäiset viljelemättä kasvaneet ja täysikypsyneet mansikat, ja kun arkkiaatteri oli kiirehtinyt Hammarbyhyn ennenkuin hänen perheensä oli muuttanut kaupungista maalle, oli Riikka saanut toimekseen kaikkien hänen pienten mielitekojensa täyttämisen. Palkakseen sai hän sydämellisen suukkosen avonaiselle ahavoituneelle otsalleen. Tyytyväisyys loisti arkkiaatterin pienistä, mutta sanomattoman vilkkaista, kirkkaista ja leppeistä silmistä. — Kas tässä, — sanoi hän latinankielellä noille kahdelle muukalaiselle, joista toinen oli ranskalainen, toinen hollantilainen ja jotka vartavasten olivat saapuneet Ruotsiin tutustuakseen tähän mainioon mieheen, — kas tässä minun Hammarbyn Hebeni niin kauan kuin eukkoseni vielä viipyy kaupungissa! Oikea pikku noita hän on, se täytyy tunnustaa. Hän tuntee kaikki istutukseni yhtä hyvin kuin minä itse, rohkeneepa vielä arvostellakin järjestelmääni. No, veitikka, — virkkoi hän punastuvalle tytölle latinaksi, — oletko taaskin löytänyt sirkkalehtiä tuottaaksesi vanhalle enollesi päänvaivaa?
— En, — vastasi tyttö hämillään ruotsiksi; — mutta minä olen löytänyt käärmeen.
— Käärmeenkö? Vai niin, se ei ole lapsille sopiva leikkikalu. Mutta näytähän; kai se on vain meidän tavallinen coluber natrix, tarhakäärme?
— Oikea vipera se on, enoseni, ja se yritti juuri luikertaa kenkääni, kun Eerikki otti sitä niskasta kiinni ja pisti pihtiin.
— Vai niin, katsotaanpa; tämä olisi siis ensi kerran, jolloin tuollainen maleficus näyttäytyy täällä Hammarbyssä.
Eerikki tuli saaliineen. — Mehercle, — sanoi arkkiaatteri, — nuori Coluber — scutis abdominalibus 150, squamis caudalibus 34. Katsohan peikkoa, tuskin makkaratikkua pitempi ja kuitenkin vaarallisin peto koko Ruotsissa! Tämän me panemme väkiviinaan; se on kaunein kappale, minkä olen nähnyt, ja captus in Hammarby. Sepä on merkillistä! — Taas kiilsi luonnontutkijan ihastus noissa kauneissa ruskeissa silmissä.
Käärmeestä kääntyi arkkiaatterin hyväntahtoinen huomio äänettömään ja ujoon lukiolaiseen. — Ei tuostakaan, hyvät herrat, — sanoi hän latinaksi muukalaisille, — tule mikään kehno mies. Ingenium haud vulgare, peritia ac labore perficiendum. Kuinka olet käsiäsi hoitanut, poikaseni? Oletko otellut ahman kanssa vai karhuako olet näykkinyt?