— Eerikki tahtoi välttämättömästi sulin käsin leikellä kuivia oksia ruusuaidasta, — vastasi tyttö hänen puolestaan, — ja sentähden olen ehdottanut, että eno panee hänet lasiastiaan päällekirjoituksin: Herchepaeus obstinatus, habitat in Finlandia.

— Frequenter, frequenter, — nauroi arkkiaatteri. — Minä tunnen useita sen lajin kappaleita Suomessa: Kalmin, Montinin ja muita samanlaisia; härkäpäitä ne kaikki ovat, mutta kunnon poikia. Mene ja pese kätesi piimällä, Eerikki, ja ota toiste sormikkaat käteesi, muuten kenties luullaan sinun saaneen sormillesi täällä Hammarbyssä, ja se olisi häpeä noin pitkälle lukiolaiselle.

Nuorukainen meni, sekä hurmautuneena siitä kiitoksesta, jonka oli saanut mieheltä, jota hän ihaili ja kunnioitti enemmän kuin ketään muuta tässä maailmassa, mutta myöskin hämillään siitä hymyilystä, jonka oli huomannut muukalaisten huulilla, ja siitä pilanteosta, jonka esineenä hän oli ollut — ehkä hän myöskin oli hiukan mustasukkainen siitä huomaavaisuudesta, jota ranskalainen ja hollantilainen osoittivat Eriikka Lindelialle, sitten kun he olivat kuulleet puhuttavan tytön kasviopillisesta älystä ja huomanneet, että hän osasi latinaakin.

Arkkiaatteri Linnaeus vei sitten vieraansa puutarhaan ja alkoi näytellä heille kaikkia noita monia ja harvinaisia kasvejaan sekä selitellä heille sitä ihmeteltävää järjestelmää, jonka mukaan hän oli lajitellut ja luokitellut tämän kauniin, elävän kasvistonsa. Valpas kesäkuun aurinko aleni jo länttä kohti ihastuneesti silmäillen tätä puiden, pensaiden, kukkien ja vihannuuden uhkeaa ihanuutta, jossa eteläinen väriloiste oli yhtynyt pohjoisen kasvikuntamme himmeämpiin värivivahduksiin. Kaikki nämä suloiset kukkaislapset, kaikki nämä armaat, viattomat olennot, joita valo ja keväinen ilma kasvatteli, näyttivät tuntevan kukkasten kuninkaan läsnäolon, ja nauttivan hänen lempeiden silmäinsä loisteesta. Kaikkialla, missä hän vain käyskenteli niinkuin yksinvaltias valtakunnassaan, siellä näyttivät tammet ja vaahterat tervehtivän häntä hiljaisella huminalla, kastanjat notkistavan latvojaan ja lehtikuuset havuisia oksiaan; oli niinkuin olisivat poppelien lehdet ihastuksissaan lepattaneet, ruusuaidat lemunneet kahta ihanammin ja kaikki matalakasvuiset kukat varsiaan korkeammalle kohottaneet, hänet paremmin nähdäksensä. Itseäänkin liikutti häntä hänen rakkautensa aina kyyneliin asti. Kaikki nämä olennot, jotka hän oli nostanut maan mullasta esiin, olivat hänestä kuin eläviä, rakastavia ja onnellisia, niinkuin hänkin, mutta samalla myös niin nöyriä, niin hellämielisiä kuin hän itsekin oli. Ei hän nähnyt niissä omaa työtään, vaan sen suuren mestarin työn, jonka ääretöntä kaikkivaltiutta, ihanuutta, rakkautta ja hyvyyttä jokainen lehti julisti. — En minä, — sanoi hän itsekseen, unohtaen muukalaisten läsnäolon, jotka kunnioittaen varoivat häiritsemästä hänen syvällisiä mietteitään, — en minä, Herra, vaan sinä se olet, joka olet luonut kaiken tämän keväisen ihanuuden ympärilleni, antanut minun riemuita sen kauneudesta ja suonut minun paljastaa sen kätketyitä salaisuuksia. Sinä tiedät. Herra, etten ole oman kunniani tähden sitä tehnyt; sinun kunniaksesi on tämä kaikki tehty, niinkuin olet käskenyt minun toimia; minun nimeni hävitköön unhon yöhön, kunhan vain sinun nimesi elää kunnioitettuna ja ylistettynä ihmisten kesken kirkkaudesta niin kirkkauteen hamaan maailman loppuun.

3. ERÄÄNÄ ILTANA HAMMARBYSSÄ.

Tämän kertomuksen aikana oli arkkiaatteri Linnaeuksella vielä tavallinen kansalaisnimensä (hänet aateloitiin 1757), mutta tämä nimi alkoi jo loistaa yli kaiken, mitä Ruotsissa siihen aikaan oli ylhäistä ja kuuluisaa. Ei siinä kyllin, että koko valtakunnasta tulvaili nuorempia ja vanhempia miehiä kuulemaan hänen luennoitaan ja katselemaan hänen kokoelmiaan; muistakin maista saapui joka vuosi oppineita tiedonhaluisia tahi uteliaita vieraita tutustumaan tähän mieheen, joka oli "luonnon järjestänyt".[6] Tällä väsymättömällä tiedemiehellä oli aikaa kaikkeen ja kaikille. Kateelliset syyttivät häntä suotta siitä, että hän enemmän suosi muukalaisia: mutta täytyihän hänen edustaa Ruotsin tiedettä. Luultavampaa on, että nämä vierailut, etenkin silloin, kun ne tapahtuivat paljaasta uteliaisuudesta, usein olivat tälle suurelle miehelle kiusaksi. Ne, joilla itsellään on runsaasti aikaa, eivät tavallisesti armahda muita, joille jokainen hetki on kallis, ja kukapa tietää, kuinka monta arvaamattoman kallista hetkeä nämä Linnén julkeat vieraat riistivät senaikaiselta ja tulevilta sukupolvilta! Mutta olivatpa nämä tiheät vierailut Linnén yksityisellekin elämälle haitallisia. Ollen hyväsydäminen, ystävällinen ja halukas ilmoittamaan ajatuksiaan kenelle hyvänsä, hän ei juuri koskaan sulkenut oveansa, ja silloin riistettiin häneltä ne harvat hetket, jotka hän olisi voinut käyttää perheensä ja taloutensa hoitoon. Hän oli säästäväinen mies jokapäiväisessä elämässään, mutta vaikka hän tuhlasikin varoja kokoelmiinsa, oli hän samalla siksi vieraanvarainen, että nuo monet vieraat melkoisesti vaikuttivat hänen yksityiseen talouteensa, vaikka sen ajan tavat olivatkin yksinkertaiset. Tätä hän ei koskaan itse ajatellut; mutta hänen puolisollaan, reippaalla, kunnon Saara Liisa Moraealla, jonka haltuun hän jätti koko taloudenhoidon, oli kaikesta tästä kovinkin usein huolta ja vaivaa. Mahdollistahan on, ettei emäntä aina voinut tyydyttää kaikkia vaatimuksia, sillä muutamat ulkomaalaiset olivat niin hävyttömiä, että levittivät juoruja hänen tylyydestään, hänen taloudellisesta itsevaltaisuudestaan ja että suuri Linné muka oli akkavallan alla. Siinä oli kiitos Saara Liisa Moraean vieraanvaraisuudesta ja hänen monista huolistaan. Mutta mitäpä hän siitä välitti. Hänen puolisonsa ihaili ja kunnioitti häntä, ja hänen nimensä on säilynyt arvossa pidettynä hänen miehensä nimen rinnalla.

Nyt oli, niinkuin sanottu, arkkiaatteri Linnaeus kiirehtinyt maalle ennen perhettään, ja emännän poissa ollessa oli taloudenhoito Hammarbyssä huonolla kannalla. Kartanokin oli vanha ja rappeutunut; sillä uuden Hammarbynsä hän rakensi vasta elämänsä lopulla. Ruokaa ei ollut vieraiden varalle varustettu; taloutta hoitamassa oli vain kaksi karjapiikaa ja kaksi renkiä. Mutta tämä ei huolettanut arkkiaatteria ensinkään. Illan tullen pyysi hän kaunistelematta ranskalaisen ja hollantilaisen vieraansa jäämään illalliselle.

Tätä valmistettaessa ei aika käynyt vieraille pitkäksi. Heillä oli Hammarbyssä yllinkyllin harvinaisia ja eriskummallisia asioita ihmeteltävänä, harvinaisia Surinamin ruukkukasveja ja harvoin nähtäviä Brasilian papukaijoja, jopa erään Itä-Intiasta kotoisin olevan Ostracion-nimisen kalan kuivattu nahkakin, joka riippui katossa ja oli siitä omituinen, että se kääntyili huoneessa tuulen mukaan. Enemmän kuin nuo harvinaisuudet ihastutti heitä kumminkin ilomielisen isännän puhelu. Kaikkien lukuisten luonnontuotteidensa johdosta hänellä oli, ei ainoastaan oppineita selityksiä, vaan samalla myös hupaisia kertomuksia. Linné oli kaunopuheinen, sukkela sanoissaan, vieläpä erinomaisen huvittavakin, kun oli puhe hänen tieteestään. Hänen silmänsä loistivat, hänen kasvonsa kirkastuivat; hän oli, kuten sanotaan, kuin "kala vedessä"; ja kuitenkin oli koko hänen olennossaan ja käytöksessään jotakin hänen rakkaiden kukkastensa viattomuutta, lauhkeutta ja rauhaa.

Arkkiaatteri oli käskenyt valmistaa illallisen, mutta jättänyt tavallisuuden mukaan ruokalajien määräämisen muiden huoleksi. Hänen oma illallisensa oli yksinkertainen ja kevyt: vieraat olisivat pitäneet kunnianaan tyytyä samanlaiseen. Mutta Eriikka Lindelia ei siihen tyytynyt. Hän oli nyt ensi kerran eläessään saanut tähdelliseksi toimekseen enonsa talouden hoidon ja hän päätti nyt esittää jotakin arvokasta, suurenmoista ja loistavaa.

Kovaksi onneksi oli nuori Riikka tutkinut latinaa, kreikkaa ja kasvioppia semmoisella menestyksellä, ettei ollut jäänyt aikaa ensinkään kotoisten tieteiden oppimiseen, ja kun keittotaito hänen mielestään oli maailman helpoin asia, komensi hän heti kohta laitettavaksi kolme paistia yhtä haavaa, vasikan-, porsaan- ja kananpaistia.