Karjapiiat, joiden keittotaito ei ulottunut herneitä ja läskiä ylemmä, kuuntelivat tätä ehdotusta suuresti kummeksien ja kysyivät, pitikö heidän heti käydä teurastamaan.
— Teurastamaanko? — toisti hämmästynyt Riikka. — Ei, sitä älköön kukaan uskaltako.
Piiat rohkenivat kumminkin kysyä, mistä paistit sitten saataisiin.
— Paistitko? — vara-emäntä sanoi. — Totta kai paistit ovat valmiina aitassa.
Nyt hän sai tietää, ettei ollut kesällä tapana säilyttää tuoreita paisteja aitoissa ja että Hammarbyn paistit juoksivat ja lentelivät vielä ilmi elävinä mikä missäkin. Riikka ei kuitenkaan ollut neuvoton; hän vastasi, että hän tyytyisi kuhaan, kampelaan ja haukeen. — "Voissa paistettuihin", lisäsi hän tärkeän näköisenä.
Kun kumminkin huomattiin, että nämä kalat vielä uivat järvessä, aikoi hän tyytyä pinaattiin ja herneihin. Mutta koska nämä vasta juuri olivat idulle nousseet — Riikka oli itse lukenut sirkkalehdet — oli hänen pakko käydä käsiksi talon munavarastoon, joka kaikeksi onneksi oli runsas. Hän panetti siis talon ison padan tulelle ja keitätti varmuuden vuoksi kolme tiuta munia. Mutta kun hän oli huomannut, että kaikki puolitekoinen työ, siis puolikiehunut ruokakin, oli enolle vastenmielistä, tahtoi hän välttämättömästi keittää munia kaksikymmentä minuuttia, että niistä tulisi oikein pehmeitä. Ja tarjotakseen jotakin parempaa kuin paljasta iltamaitoa keitätti hän maidon ja panetti siihen semmoisia mausteita, joita arkkiaatteri enin rakasti, nimittäin krassia, humaloita, sinappia ja kardemummaa. Ylpeänä tästä herkusta, jota oli määrä tarjota kaikeksi onneksi maustamattoman voin, leivän ja juuston kera, astui hän kainosti niiaten herrain luo ja ilmoitti, että ruoka oli valmis.
"Arkiselle ruualle" kutsutut vieraat istuivat paikoilleen, ja pöydälle tuotiin kaksi kukkuraista vadillista munia, joista kuitenkin suurin osa oli vedestä otettaessa haljennut. Oli ruvettava ruualle, mutta ensin piti saada veitsiä, suolaa, kahveleita, lusikoita, jotka pienet sivuasiat olivat unohtuneet pöytää katettaessa.
Vieraat naurahtelivat. Käytiin vatien kimppuun: niiden sisältöä oli mahdoton syödä; munia olisi voinut luulla joiksikin uusiksi tähän asti tuntemattomiksi kiviksi.
— Ei, pullula mea, — sanoi arkkiaatteri, — ota pois nämä piikivet ja tuo meille jotakin muuta. Nämä ovat kukonmunia.
Riikka sävähti tulipunaiseksi, mutta kuiskasi, varmasti toivoen sitä loistavampaa voittoa tämän ensimmäisen tappion jälkeen: — Eno saa vehnäsmaitoa.