Vahingoksi jälkimaailmalle on tarkka kertomus sekä tästä tärkeästä tapahtumasta että myöskin kuninkaan koko olosta Vaasassa joutunut hukkaan, jonka tähden lukijakin, paha kyllä, jääpi osattomaksi kaikista niistä alamaisista puheista ja kaikista niistä huokauksista, joita nöyryys ja into, yhdessä todellisten tarpeiden kanssa, lienee tässä tilaisuudessa pusertanut kaupungin viranomaisten huulilta. Kerrotaan — kuinka luotettaviin historiallisiin lähteisiin nojautuen, jääköön sanomatta — että valtiopäivämies Larssonin harmaantunut, koukistunut, mutta vielä kookas ja kunnioitusta herättävä vartalo ennen muita oli kiinnittänyt kuningas Aadolf Fredrikin huomiota; että kuningas armollisimman kärsivällisesti oli kuunnellut uudistettuja alamaisia anomuksia, että Vaasa saisi tapulikaupungin oikeudet — että vanha Larsson hartaasti, kaunopuheisesti ja rohkeasti oli puolustanut tätä pyyntöä, joka oli hänen elämäntehtävänsä, ja että kuningas oli luvannut, valtakunnan säätyjen suosiollisella luvalla ja suostumuksella, ottaa tämän asian vakavan harkinnan alaiseksi. Sekin on tunnettu asia, että hatut sitkeästi vastustivat tätä oikeutettua pyyntöä — jonka vuoksi Pohjanmaan kaupungit vihasivat heidän hallitustaan — ja että vasta sitten, kun myssyt olivat päässeet valtakunnan peräsimeen, Vaasa y.m. Suomen kaupungit vihdoin viimein saivat tämän ikävöidyn oikeuden vuonna 1765, vaikkei Larssonin oltu sallittu nähdä tämän hänen hartaimman toiveensa toteutumista.
Kerrotaan myös, että maaherra Piper tämän vastaanoton aikana oli ollut korvat höröllään; ollen kuitenkin tarpeeksi taitava hovimies ymmärtääkseen kuninkaan mielialan; hän ei sekaantunut puheisiin, vaan pani kuitenkin tarkasti mieleensä, mitä hän katsoi salaisiksi vehkeiksi puoluettaan vastaan, muun muassa senkin kummallisen seikan, että hänen majesteettinsa oli nähnyt hyväksi suoda vähäpätöisen lukiolaisen, jonka korvantaustat tuskin vielä olivat kuivat, olla puolen tuntia kahdenkesken puheillansa, sill'aikaa kun hänen ylhäisyytensä itse ja niin moni muu huomattava mies sai odottaa eteisessä.
Kun vastaanotto oli päättynyt, suvaitsi hänen majesteettinsa armossa käskeä maistraattia ja porvariston päivällisille ja yhtä armollisesti kutsua valtiopäivämies Larssonin erityisesti puheilleen.
Maaherra oli tuskin saanut viiden minuutin verran aikaa hengähtääkseen, kun hän käsketti Eerikki Ljungin erääseen huoneeseen ja vaati äänellä, joka ei mitään vastustelemista suvainnut, tarkkaa selontekoa siitä, mitä kuninkaan luona oli puhuttu.
Eerikki näytti tätä kysyttäessä tuiki tyhmältä, sormieli lakkiaan ja tunnusti, että hänen majesteettinsa isällisessä armossaan oli myöntänyt eläkkeen hänen äidillensä, jonka vuoksi äidin tuli jättää paperinsa iltapäivällä.
— Eikö mitään muuta? — kysyi ankara herra katsoen terävästi lukiolaista silmiin.
— Enpä muista muuta olleen, — vastasi Eerikki.
— Sinä valehtelet, poika! — sanoi vihastunut maaherra. — Sinä olet käynyt muiden asioilla. Hänen majesteettinsa ei tarvinnut puolta tuntia myöntyäkseen niin mutkattomaan anomukseen.
— Kah — nyt muistan, — jatkoi Eerikki haraisten korvallistaan. —
Kuningas oli niin armollinen, että…
— Totuus ilmi, lurjus! Mitä se oli?