— Hänen majesteettinsa oli niin armollinen, että antoi minulle rasian.
— Mitä sinä lörpöttelet?
— Tässä teidän ylhäisyytenne saa nähdä. Minä en tätä ymmärrä, mutta luulen sitä — nuuskarasiaksi!
— Ulos ovesta, — riivattu konna, kyllä minä vielä joskus toiste otan sinusta selvän! — ärjyi maaherra.
35. KUNINKAAN PÄIVÄNÄ VAASASSA.
Kuningas Aadolf Fredrik oli ottanut valtiopäivämies Larssonin yksityisesti puheilleen. Vanhus näytti tuntevan, että hän nyt viimeisen kerran puhui maansa ja kaupunkinsa asioissa. Hän oli ankarasti arvostellut hattujen koko hallitusjärjestelmää — oli lämpimästi ja kaunopuheisesti puolustanut myssyjen politiikkaa — oli erittäinkin mitä välttämättömimpänä asiana laskenut kuninkaan sydämelle, että kauppa vapautettaisiin niistä kahleista, joilla Tukholman kateus koki sitoa kilpailijoitansa. Hän oli päästänyt ilmoille juurtuneen vihansa kaikkea aatelisvaltaa vastaan — oli harmin ja inhon tuntein lausunut mielipiteensä neuvoskunnan, Aadolf Fredrikin valtaistuimelle noustessa toimeenpanemista uusista kuninkaan vallan rajoituksista — oli vakuuttanut kuninkaalle aatelittomain säätyjen suostuvan kuningasvallan laajentamiseen neuvoskunnan, joskaan ei säätyjen kustannuksella. Ja kuningas oli hetken aikaa mielihyvin kuunnellut tätä puhetta. Aadolf Fredrikillä oli herkkä ja tunteellinen sydän; hän ymmärsi kunnioittaa tätä rohkeamielistä puhetta, joka muutenkin oli sopusoinnussa hänen omien mielipiteittensä kanssa, ja tätä harmaantunutta patriarkkaa, joka noin arvokkaasti asetti elämänsä kokemuksien aarteet kuninkaansa eteen.
Mutta valitettavasti Aadolf Fredrik ei ollut rakennettu siitä puusta, joka lujuudellaan perustaa valtakuntain menestyksen. Vaikka hänellä olikin hyvä tahto, kyllästyi hän pian vakaviin asioihin, ja kun hän aina oli tottunut tärkeissä asioissa turvautumaan puolisonsa terävään älyyn, epäili ja pelkäsi hän omin päin mitään päättämästä. Vanhan Larssonin tuumat, jotka eivät tarkoittaneet sen vähempää kuin aatelittomain säätyjen avulla toimeenpantavaa vallankumousta neuvoskuntaa ja vallitsevaa ylimyskuntaa vastaan, tekivät hänet neuvottomaksi. Hän ei oikein tiennyt, mitenkä hänen tuli kohdella tätä miestä, joka rohkeni sanoa hänelle: vallitse! ja valtakunnan etevimmille miehille: luopukaa vallasta! Oman heikkouden tunto tuon voimakkaan luonteen rinnalla saattoi hänet hämilleen. Ja tästä pulasta päästäkseen hän turvautui toiseen asiaan.
— Me kiitämme teitä ilmoituksistanne. Kuninkaan tulee kuunnella totuuden puhetta, varsinkin luotettavan ja uskollisen alamaisen suusta, ja me tulemme sitä sopivassa tilaisuudessa muistelemaan ja punnitsemaan. Te olette rehellinen ja kuninkaanne suosion hyvin ansainnut mies. Me haluamme antaa teille todistuksen siitä. Te tulette olemaan ensimmäinen kauppias, joka saa Pohjantähden ritarikunnan arvomerkin.
— Kiitän teidän majesteettianne, mutta minä olen liian vanha leikkikaluja kantamaan.
— Kuinka? Jokin arvonimi siis miellyttäisi teitä enemmän? No niin, minä nimitän teidät kauppaneuvokseksi.