Valtiopäivämies kumarsi, ja vierailu oli päättynyt.
Kohta sen jälkeen ratsasti kuningas, loistavan seurueensa kanssa, porvariskaartin katselmusta pitämään. Kukapa ei silloin olisi tahtonut olla muassa! Kaikki, jotka Vaasassa kynnelle kykenivät, olivat liikkeellä, yksin kapalolapsetkin, joita heidän äitinsä kantoivat sylissään. Päivä oli lämmin, ja porvarisotilaat hikoilivat surkeasti uusissa sarkatakeissaan, jotka olivat maksaneet räätäleille niin monta unetonta yötä. Siitä huolimatta ottelivat nämä sen ajan Vaasan pojat urhoollisesti kuninkaan ja isänmaan puolesta — juoksivat lihavina, punaposkisina ja hikihatussa ja tekivät temppunsa tavalla semmoisella, mikä kenties ei olisi herättänyt yhdeksännentoista vuosisadan korpraalien ihastusta, mutta mitä pidettiin mestarillisena Fredrik II:n aikakaudella. Kuningas suvaitsi useita kertoja lausua korkean tyytyväisyytensä — sotajoukot hurrasivat, ja nuo monet tuhannet katselijat, jotka jo olivat ehtineet lepuuttaa keuhkojaan eilisestä, yhtyivät sydämen pohjasta tähän sotahuutoon.
Vaasassa kerrotaan vieläkin eräs juttu tästä ylen merkillisestä tilaisuudesta. Herrat Bladh ja Thölberg — molemmat mahtavia miehiä ja molemmat hyvin sotaisella tuulella siitä kunniasta, että olivat saaneet "Aleksanteri suurelle" näyttää sota-asioissa neroaan, mitä kukaan ei tätä ennen ollut tiennyt näillä rauhan miehillä olevankaan — johtivat joukkoja: Bladh ratsuväkeä ja Thölberg jalkaväkeä. Kaikki kävi mainiosti aina siihen asti, kunnes Thölberg innoissaan tuli asettuneeksi joukkoineen ratsuväen eteen, niin että tätä arveluttavasti estettiin liikkumasta. Molempain joukkojen välillä oli, niinkuin muistamme, jo ennen ollut olemassa kateutta. Kun siis ratsuväki ei päässyt paikaltaan liikahtamaan ja kun jalkaväki kuuli hevosten puhkuvan juuri selkänsä takana, oli luultavasti vain tämä juhlallinen tilaisuus ja kuninkaan läsnäolo syynä siihen, etteivät nämä urhot käyneet kiväärinperillä ja miekanterillä huimimaan toisiaan, niinkuin Pohjanmaalla on tapana, kun ystävät joutuvat riitaan pitopaikoissa — vaikkakin taistelu silloin tavallisesti toimitetaan aidanseipäillä. Erittäinkin oli Bladhin vaikea sulattaa tätä hänen joukkoaan kohtaan tapahtunutta herjausta ja hän haastoi Thölbergin kaksintaisteluun Korsholman hakaan. Molemmat oli kumminkin käsketty päivällisille kuninkaan luo. Thölberg, joka oli uskollinen alamainen ja piti hyvän päivällisen miekaniskuja parempana, totteli käskyä, Bladh sitävastoin ei totellut. Miekkailuhaaste tuli tunnetuksi, Bladhia lähetettiin hakemaan ja hänet löydettiin määrätyltä paikalta, jossa hän kiroillen oli kävellyt ja odottanut hidasta vastustajaansa. Sovinto lienee sitten tehty, mutta kuitenkin olivat kuninkaan päivälliset, ainakin Bladhin silmissä, arveluttavasti vahingoittaneet Thölbergin sotaista mainetta.
Nyt olisi aika käydä arvokkaasti kertomaan näistä erinomaisista päivällisistä, joilla ei ole vertaistaan Pohjanmaan keittotaidon historiassa ja joilla tarjottiin niin peräti toisenlaisia ruokia kuin sillä yksinkertaisella aterialla, jonka Kaarle IX — ollen silloin vielä kruununtavoittelija — 152 vuotta sitä ennen valmistutti itselleen "Mussarinkylässä" ollessaan paluumatkalla Pohjanlahden ympäri. Olkoon vain mainittu, että mestarikokki Arelius esitti loistavan näytteen verrattomasta kalakastikkeen valmistamistaidostaan — että hänen esimiehensä, keittiömestari Björck kovin kehuskeli mainiosti onnistuneesta juottovasikasta, maukkaasta ja todellisesti kotimaisesta kalkkunasta ja että hän vielä päälliseksi piti kunnianaan tuon ison hauen, joka herätti sanomatonta ihailua. Jos tähän lisäämme, että hänen majesteettinsa suvaitsi kuninkaallisesti nauttia laitoksista — että seurue niin ikään osoitti, että matkustukset edistävät ruokahalua — että porvarit laskivat ruokalajeja sormillaan, osatakseen tehdä niistä tiliä rouvilleen kotona — että maistraatti sulasta alamaisesta kunnioituksesta tuskin rohkeni viedä kahvelia suuhunsa ja läikäytti joka toisen lusikallisen lihalientä lautaselle, koska herrat eivät tohtineet siirtää silmiään hänen majesteetistaan soppaan — ja että kaikki tämä tapahtui julkisessa ateriapöydässä avonaisten ikkunain edessä lukemattoman, ulkopuolella seisovan väkijoukon läsnäollessa — niin saatamme jossakin määrin mielessämme kuvailla tämän muistettavan tapauksen. Nähdä kuninkaan syövän, oikein syövän — suokaa anteeksi, aterioivan — niinkuin muutkin ihmiset, se oli jotakin tuiki merkillistä! Kun ihmisten on mahdoton muistaa, mitä on tapahtunut 150 vuotta sitten, oli monella varsin kummalliset ajatukset kuninkaasta ja hänen elämäntavoistaan. Että noin ylhäinen henkilö söisi muuta kuin rusinoita, viikunoita ja lakeria tahi joisi muuta kuin kirkkoviiniä, sitä oli monen katselijan mahdoton käsittää. Että hän alentui aina siihen määrin, että käski tuoda lasillisen vettä ja todella joikin sen, sitä oli vielä mahdottomampi ymmärtää. Ainakin olivat he odottaneet kuninkaan vaativan, että joku kenraali häntä syöttäisi ja joku valtioneuvos palvelisi häntä. Kuninkaan leveähelmainen, kullankirjailtu hännystakki, hänen komea tekotukkansa siroine kankipalmikkoineen (hännystakki ja kankipalmikko olivat uudenaikaisia laitoksia), sinettisormus hänen sormessaan, kankea rintaröyhelö, hienot pitsikalvosimet, hänen armollinen hymyilynsä, ja erittäinkin hänen hyvä ruokahalunsa herättivät yleistä ihmettelyä. Pohjanmaan kansanvaltaiset katselivat taas, samoin kuin kuninkaan tullessakin, oikein sydämen ilolla noita suuria herroja, jotka majesteetin rinnalla näyttivät niin kovin pieniltä; itse maaherrakin kutistui siinä kääpiöksi ja rovasti Hedman, joka seisoi niin suorana saarnatuolissa, seisoi nyt selkä koukussa turhaan etsien tilaisuutta saadakseen lopettaa puheensa, joka eilen niin äkkiarvaamatta oli keskeytynyt.
Yksi puhe siellä kumminkin pidettiin, mutta aivan lyhyt, ja sen piti maaherra, joka alamaisuudessa esitti hänen majesteettinsa maljan. Sitten jyskivät kanuunat valleilta, sitten herättivät ruokasalissa kohotetut hurraahuudot raikuvan vastakaiun noiden lukuisain katselijain joukossa tuolla ulkopuolella, ja yli avarain, Pohjanmaan viljavain lakeuksien kulki sinä päivänä riemuhuuto, joka olisi voinut herättää nuijasodan ammoin aikoja maaksi maatuneet urhotkin haudoistansa.
Yhdellä ainoalla talolla Vaasassa ei ollut aikaa lähettää katselijoita Korsholman päivällisille, ja se oli valtiopäivämies Larssonin talo. Siellä odotettiin kuningasta, siellä lakaistiin, pestiin, pudisteltiin tomua ja pyyhittiin, siellä lehditettiin — siellä oli nuorilla ja vanhoilla sydän kintaan peukalossa. Molemmat isännät, isä ja poika, olivat menneet kuninkaan päivällisille, mutta ennen lähtöään he olivat antaneet väelleen mitä tarkimmat määräykset. Nämä eivät olleetkaan helpot täyttää. Ei yhtään kauppa-asiata saanut keskeyttää, ei yhtään talonpoikaa pantu menemään pois, ennenkuin hän oli saanut tervatynnyrinsä merkityksi, suolansa tahi tupakanlehtensä oikein kärryihin pannuksi. Tämä oli kunnia-asia: porvariskuninkaan talo ei saanut, niinkuin muut, nelinkontin ryömiä ylhäisten vallanpitäjäin edessä; sen tuli kunnioittavasti ja kuitenkin selkä suorana avata porttinsa maan isälle. Mutta se, joka näki miten tuolla sisällä puuhattiin, mikä hyörinä ja pyörinä siellä vallitsi ja millä maltillisella neuvokkuudella Ester Larsson kälyjensä avulla koki saada sekasortoa järjestykseen, se huomasi kyllä, että tässäkin kopeassa talossa oli ruvettu kuninkaan vierailun johdosta suurempaan puuhaan kuin mitä sen esimiehet tahtoivat näyttää.
Inhimillinen turhamielisyys, kuinka monenlaisissa puvuissa sinä liikutkaan! Kerjäläismunkin harmaan viitan alla piilee paavin vallanhimo; käräjäkirjurin nöyrään kumarrukseen kätkeytyy virkavaltaisen armollinen alentuvaisuus; tylyn liikemiehen vekseleitä miettivän otsan alta luikahtaa syrjäsilmäys siihen tyhjään turhuuteen, jota hän niin syvästi ylenkatsoo. Ei ole yhtään kansanvaltaista, jonka takin alla ei olisi taipumuksia täydelliseen itsevaltiuteen.
36. VALTAKUNNAN JA PORVARISTON MAJESTEETIT.
Kuninkaan aiottua käyntiä valtiopäivämies Larssonin luona ei käynyt salassa pitäminen. Kaupunki alkoi uudestaan liikehtiä, kansaa keräytyi portin ulkopuolelle, yrittäen tunkeutua pihamaallekin, josta se saatiin vain vaivoin peräytymään. Kateus menestyy liian hyvin pikkukaupungeissa, ja rikkaalla Larssonilla oli monta vihamiestä, ja nämä keksivät kummallisia juorujuttuja. Muutamat väittivät, että tämä kopea porvari oli heittäytynyt polvilleen kuninkaan eteen ja ostanut aateliuden arvokirjan kuudella kultatynnyrillä. Toiset tiesivät kertoa, kuinka hän oli saanut yksinoikeuden viedä viljaa ulkomaille ja tuoda suoloja maahan. Toiset taas olivat kuulleet, että Larsson oli ottanut lahjoja, tiettiin kyllä keneltä, ja hieroi kauppaa maan myymisestä venäläiselle.
Kuninkaan seurue ei ollut juuri milläänkään tästä vierailusta, joka ei ollut mitään tavatonta. Ainoastaan maaherra Piperillä oli syynsä sen johdosta epäillä joitakin erityisiä tarkoituksia, eikä hän kokonaan erehtynytkään. Kello neljä minuuttia yli kuuden näki hänen majesteettinsa hyväksi, ajeltuaan kaupungin ympäristössä, pysäyttää vaununsa Larssonin portille ja astua ulos väkijoukon ympärillä hurratessa. Valtiopäivämies oli hänen majesteettiaan vastassa, nuorempi Larsson piteli vaunujen astuinlautaa, ja he molemmat saattoivat asuntoonsa tämän korkean ja armollisen vieraan, jonka mukana oli vain maaherra ja pari kamariherraa.