Piha oli koivuilla lehditetty, ja portista portaille vei hieno, siniverkainen käyntimatto. Muutamain askelten päässä siitä seisoivat kärryt, joiden kuormana oli tervatynnyrejä, ja edempänä toiset, joiden kuormana oli suoloja. Kauppapuoti oli auki ja siellä ostettiin ja myytiin. Portaat, eteinen ja koko salin lattia oli peitetty kallisarvoisilla flanderinmatoilla, joita tämän kauppahuoneen hollantilaiset liiketuttavat olivat sille lahjoittaneet. Salin seinille, samoin kuin sen kattoonkin oli levitetty hienoja hollantilaisia reivaskankaita, niinkuin vieläkin on tapana talonpoikaishäissä Pohjanmaalla. Kaikki ikkunat, tuolit ja pöydät olivat sitävastoin paljaat, ja perimpänä kunniaistuimen luona seisoi, niinkuin ainakin ilman mitään koristeita, isännän vanha, kulunut, visasta tehty nojatuoli. Yhtä yksinkertaiset ja koristelemattomat olivat isäntäin ja perheen jäsenten juhlavaatteet. Tahdottiin näyttää, että tässä kyllä voitiin loistaa, jos tahdottiin, mutta ei tahdottu — kaikessa.
Ensimmäinen, joka salissa kohtasi kuninkaan, oli talon tytär, Ester Larsson, joka tarjosi hänen majesteetilleen siselöidyltä tarjottimelta tervetuliaismaljan, joka niin ikään oli hopeasta ja valiotekoa. Aadolf Fredrik ei halveksinut hyviä ruokia, niinkuin olemme jo nähneet, ja hän kerskaili, samoin kuin edeltäjänsäkin, olevansa hyvä viinintuntija. Hän maistoi kohteliaisuuden vuoksi tuota valkoista viiniä, luullen sitä tavalliseksi ranskanviiniksi, sillä muuta viiniä Suomessa tuskin tunnettiinkaan. Mutta kasteltuaan huuliaan näytti hän hämmästyvän, ryyppäsi vielä kerran — tällä kertaa melkoista enemmän — ja kysyi, mitä viiniä se oli.
— Vuoden 1648 rüdesheimiläistä, vastasi isäntä tyynesti.
— Kuinka, hyvä Larsson? Onko teillä Westfalin rauhanteon aikaista viiniä? Sitä ei ole edes meidän kuninkaallisessa kellarissammekaan.
— Minä ostin sen Hampurissa Altonan ryöstämisen jälkeen neljäkymmentä vuotta takaperin, — vastasi Larsson. Katsoisin sen suureksi kunniaksi, jos teidän majesteettinne suvaitsisi minun lähettää, mitä minulla vielä on tätä lajia kellarissani jäljellä, vähäiseksi vaihteluksi teidän majesteettinne matkaeväiden joukkoon.
— Minä kiitän teitä, — sanoi kuningas tuttavallisesti, maistaen vielä kerran tuota erinomaista juomaa. En ole juonut näin oivaa viiniä sitten kuin tulin Ruotsiin, ja olisin utelias näkemään, ovatko pullot samanlaisia kuin ne satavuotiset reiniläiset pullot, joita säilytettiin autuaan isävainajani viinikellarissa.
— Eerikki, — sanoi Larsson lukiolaiselle, joka seisoi suorana kuin seiväs oven pielessä, — juokse kellariin n:o 3 perimmäiseen kolkkaan oikealle kädelle, neljäs hylly alhaalta päin, ja tuo pari pulloa.
Eerikki livahti ulos.
Nyt vasta sattuivat kuninkaan silmät siihen pitkään, komeaan naiseen, joka oli hänelle maljan ojentanut — ja vaikka kuningas Aadolf Fredrik olikin tunnettu uskollisuudestaan puolisoaan kohtaan, eroten siinä kohden surullisen kuuluisasta edeltäjästään, oli hänellä kuitenkin tarkka silmä huomaamaan kauniita naisia.
— Tyttäreni, — esitti isä Larsson.