— Kuinka, hyvä Larsson? Kuninkaanne on teidän vieraananne, ja te panette niin vähän arvoa hänen toivomuksilleen.
— Ottakaa kaikki, mitä minulla on, ja käskekää minua tekemään kaikki, mitä voin; käyttäkää jäljellä oleva elämäni mihin tahdotte, mutta suvaitkaa jättää minulle isänoikeuteni. Minä olen vannonut kalliin valan, etten koskaan anna suostumustani tuohon liittoon niin kauan kuin elän; minä olen ottanut siihen taivaan todistajaksi, ja ainoastaan ihme voisi saada minut muuttamaan päätökseni.
— Me olimme odottanut enemmän järkeä vanhalta mieheltä ja enemmän tunnustusta armollisen myötätuntoisuutemme johdosta, — sanoi kuningas vihastuneena. — Emme tahdo kauemmin kuluttaa kallista aikaanne ja toivotamme teille hyvää iltaa.
Ja sangen epäsuosiollisesti päätänsä nyökäyttäen astui hänen majesteettinsa muutamia askelia ovea kohti. Mutta siellä seisoi Eerikki Ljung, tulipunaisena ja pullo vanhaa rüdesheimiläistä kummassakin kädessään.
— Me käskemme hovimestarimme maksamaan viinin, — jatkoi kuningas, puoleksi suuttuneena, mutta tuosta harvinaisesta lahjasta jo puoleksi leppyneenäkin, samalla kun hän tuntijan silmällä katseli pulloja. Samassa huomasi hän, että Eerikin oikeasta kädestä vuoti vahvasti verta siihen käärityn nenäliinan läpi.
— Mitä se on? — kysyi hän.
— Lasinsirpale raapaisi kättäni, — vastasi Eerikki.
Mutta Aadolf Fredrik oli hyväsydäminen mies ja hänen mielestään kädestä vuoti siksi paljon verta, ettei hän voinut jättää haavaa tutkimatta, varsinkin kun se oli saatu hänen asioillaan. Tuota pikaa hän oli unohtanut vihansa, viittasi Eerikkiä ikkunan luo ja näki hyväksi käskeä kamaripalvelijansa purkamaan nenäliinan auki.
— Ei tämä ole lasin leikkaama haava, se on koiran purema, — sanoi kamaripalvelija, näyttäen vanhalle Larssonille pojan kättä, joka vuoti verta syvästä, peukalon ja etusormen välillä olevasta haavasta.
— Ehkä siellä oli koira pimeässä, — vastasi Eerikki hämillään.