— Minä lähetän tänne henkilääkärini, sanoi kuningas huolestuneena. —
Mätäkuu alkaa, eikä tiedä, vaikka koira olisi ollut vesikauhuinen.
Vanha Larsson oli tällä välin tullut katsahtaneeksi Eerikin käteen ja alkanut samassa kovasti vapista, muuttuen kasvoiltaan tuhkanharmaaksi. — Älkää hätäilkö, — sanoi kuningas, luullen, että Larsson oli haavaa pelästynyt; — Petersen osaa parantaa vesikauhun, hän on täällä muutamien minuuttien kuluttua.
Ja silmähtäen Larssoniin paljon armollisemmin kuin äsken poistui hyvä kuningas Aadolf Fredrik, jolla tavallisesti aina oli jokin lohduttava sana sanottavana surujen lieventämiseksi. Mutta minkätähden väkijoukko nyt hurrasi paljon kiihkeämmin kuin äsken? Minkätähden lensi nyt kahta enemmän hattuja ja lakkeja ilmaan? Ei yksistään kuninkaan vuoksi — ei sen osanottavaisuuden tähden, jota hän oli osoittanut köyhälle pojalle — nyt hurrattiin sentähden, että vanha porvariskuningas, niinkuin huhu jo tiesi kertoa, oli joutunut epäsuosioon — sentähden, että hän oli turhaan ponnistellut — sentähden, ettei hänestä tehtäisikään aatelismiestä — sentähden, ettei hän tulisikaan yksinään viemään viljaa ulkomaille ja tuomaan suoloja maahan — sentähden, ettei hän saisikaan myydä maata venäläiselle. Eikä tämä vanha porvari kuitenkaan ollut käyttänyt suurta vaikutusvaltaansa muuhun kuin Vaasan kaupungin ja Suomen kaupan hyväksi. Mutta tätä ei tuo rahvas ymmärtänyt, tuo rahvas, joka kaikkialla on kaltaisensa.
Tuskin oli kuningas mennyt, kun Larsson horjuvin askelin viittasi Eerikkiä mukaansa kamariin ja kysyi, mistä hän oli saanut tuon pienen vaskisormuksen, joka oli hänen etusormessaan.
Eerikki kertoi sen, minkä lukija jo tietää. Hän oli vain huvikseen pistänyt sormuksen sormeensa.
— Jumalan käsi! Jumalan käsi on minun päälläni! — huokasi vanha porvariskuningas ja vaipui tainnoksiin mennen vuoteellensa.
Ei kukaan muu kuin Ester ymmärtänyt näitä sanoja. Kalveten ja kauhistuen kätki hän ne sydämeensä, kokiessaan saada isäänsä virkoamaan.
Mutta niin pian kuin hän oli vähän tointunut tästä odottamattomasta kohtauksesta, pyysi Eerikki saadakseen puhua muutamia sanoja nuoremman Larssonin kanssa. — Minä en lasiin loukkautunut, eikä koirakaan ole minua purrut — sanoi hän — vaan varas. Hän selitti, kuinka hän pimeässä oli hamuillut kellarin perälle ja siellä yhtynyt mieheen, joka iski tulta. Luullen häntä varkaaksi, oli Eerikki käynyt kiinni mieheen, ja kiivaan painiskelun jälkeen, jossa häntä oli sormeen purtu, oli hänen onnistunut sulkea hänet erääseen syrjäkellariin. Varmaan oli hän siellä vielä nytkin.
Seurattiin Eerikin opastusta, kellarin ovi avattiin ja kuollut mies löydettiin hirttäytyneenä seinältä riippumasta. Hänet vedettiin päivänvaloon: se oli kapteeni Neptunus Gast.
— Ja hän aikoi varastaa? — kysyi hämmästynyt Eerikki.