Arkkiaatteri avasi kääröt tiedemiehen mielenkiinnolla ja uteliaisuudella. Valtiolliset asiat, joista ei muutenkaan ollut paljon sanomista, työnsi hän syrjään, silmäilläkseen sen sijaan noita monia tieteellisiä aikakauskirjoja ja yhtä tärkeitä kaikista maailman ääristä tulleita kirjeitä. Milloin synkistyi hänen katsantonsa hänen lukiessaan jostakin nuoresta luonnontutkijasta, joka oli tiedonhalunsa uhrina hävinnyt Afrikan erämaihin tahi Amerikan aarniometsiin; milloin kirkastui se jälleen jostakin kasviopillisesta löydöstä. — Mokomaa kiittämätöntä! — huudahti hän lukiessaan eräältä oppilaaltaan tullutta kirjettä; — hän on kerännyt niin paljon eikä lähetä minulle ainoatakaan kasvia.
Heti sen jälkeen hän avasi käärön, jossa oli harvinaisia puristettuja kanadalaisia kasveja, jotka eräs toinen hänen oppilaistaan, Kalm, oli lähettänyt, luvaten kohta toimittaa eläviä kappaleita. Tyytyväisyys loisti Linnén vilkkaista silmistä. Hän unohti kaiken muun, saadakseen vielä hämärän kesäillan valossa suurennuslasilla tutkia juurta, vartta ja lehtiä, mutta erittäinkin kukkaa ja siemenlaitetta. — Mikä ihana kaikkivaltiaan Jumalan luoma! — huudahti hän. — Kas tässä eräs dodecandria! Tässä ylen harvinainen monandria! Tässä eräs polygamia! Tässä uusi gladiolus! Tässä eräs aconitum! Ja kas tässä eräs uusi campanula — mikä loistava kainon sinikellomme sisar!
Näin olisi hän puhellut kenties kuinka kauan, ellei yö viimein olisi ruvennut pimenemään, ja elleivät hänen vieraansa, näön vuoksi, olisi tehneet lähtöä. Kovaksi onneksi heille — sillä he olisivat mielellään viipyneet täällä aina aamuun asti — nyt näin kesäkuussa ei ollut yhtään kynttilää koko Hammarbyssä. Ja kuitenkin oli vielä avaamatta useita kirjeitä, joiden joukossa kaksi isoa, komeilla sineteillä lukittua. Linnén uteliaisuus heräsi taas. — Olenhan luonnontutkija, — laski hän leikkiä; — enkä kuitenkaan voi kaikilla tiedoillani loihtia yhtä halpaa talikynttilää esiin! Riikka — pane tuli takkaan; minä tahdon nähdä, mitä nämä kirjeet sisältävät.
— Eerikillä on jotakin muuta tarjolla, vastasi tyttö ujosti ja hänen silmänsä olivat vielä äskeisen surkean tappion jäljeltä punaiset.
— No, saammepa nähdä, mitä Eerikki voi tehdä Hammarbyn valaistuksen hyväksi! — vastasi arkkiaatteri.
Eerikki astui sisään tuoden puolen tusinaa mitä komeimpia kiiltomatoja, jotka hän vast'ikään oli poiminut kasteiselta niityltä. Arkkiaatetri oikein ihastui tästä keksinnöstä. Kiiltomadot asetettiin niin, että niiden valo keskittyi niin paljon kuin mahdollista yhteen paikkaan ja kas, niiden avulla voi auttavasti lukea selvää käsialaa.
Nyt murrettiin nuo isot sinetit, ja luettiin kirjeet. Niissä kutsuttiin suuri Linnaeus erinomaisen imartelevin sanoin Pietarin ja Firenzen tiedeakatemiain kunniajäseneksi.
4. NIMI, KIRJE JA MIELILAUSE.
Epäilemättä on kahdeksannentoista vuosisadan pysyväisimpiä ansioita — paljon pysyväisempiä kuin sen filosofiset järjestelmät — sen luonnontieteiden alalla suorittama työ. Meidän aikamme, jolloin nämä tieteet joka vuosi, miltei joka päiväkin niin loistavasti edistyvät ja niin suunnattomin voimin vaikuttavat jokapäiväisenkin elämän koneistoon, on jo ammoin ehtinyt unohtaa sen ajan, jolloin nämä samat tieteet sata vuotta sitten vielä olivat nuoruutensa kukoistuksessa ja niiden harjoittajia elähytti nuoruuden rakkaus, samalla kuin ne oppimattomissa herättivät enemmän hämmästystä kuin osanottoa. Tuskin oli Linnén suuri "luonnonjärjestys" tullut tunnetuksi, kun jo hänen nimensä lennähti kuin valon välähdys yli Euroopan. Kaikki kuuluisimmat ja etevimmät tieteiden harjoittajat riensivät osoittamaan hänelle kunnioitustaan ja pyytämään hänen apuaan ja neuvojaan semmoisella innostuksella, jota nykyaikana osoitetaan ainoastaan suurille valtiomiehille. Etenkin oppineet seurat kilpailivat saadakseen hänet kunniajäseneksensä, eivätkä Pietarin ja Firenzen akatemiat olleet ensimmäiset eivätkä ainoat, jotka katsoivat kunniakseen päästä lähempään yhteyteen tämän pohjolan tiedemiehen kanssa.
Linné itse oli mielissään näistä kunnianosoituksista eikä salannut niistä johtuvaa iloansa. Hän puhui niistä usein ja mielellään, kopeilematta, kadehtimatta, lapsellisella vilpittömyydellä, tavallisesti niinkuin puhutaan jostakin kolmannesta henkilöstä. Tällä syvämielisellä tiedemiehellä oli lapsen mieli ajattelijan ryppyisen otsan alla. Kukkaset, joita hän niin suurta oppia osoittaen tutki, elähyttivät samalla hänen vilkasta mielikuvitustaan. Yksin nuo kutsumuskirjeiden isot sinetitkin ilahuttivat ja huvittivat häntä. Minkätähden? Sentähden, että ne olivat todisteita hänen järjestelmänsä menestyksestä, sentähden, että ne olivat tieteen kuninkaana kirjeitä, jotka vahvistivat hänen uusien keksintöjensä totuuden.