Tavallista myöhemmin meni Linné levolle edellämainittuna iltana ja nukkui niin keveästi kuin ei Eriikka Lindelian keittotaito olisi yrittänytkään häiritä hänen yölepoaan. Ainoastaan yksi kaino ja unohdettu reseda sai kunnian levittää hienoa lemuansa kukkasten kuninkaan vuoteen ympärille.
Tuskin oli aamuaurinko ehtinyt nousta lehmusten latvain tasalle, kun arkkiaatteri jo oli jalkeilla ja tavallisella kävelyllään. Myös hänen molemmat oppilaansa ja koko Hammarby olivat liikkeellä jo kello neljältä aamulla. Puutarhassa oli aina niin paljon järjestämistä, kasvihuoneissa kastelemista ja talon siivellisten ja nelijalkaisten asukkaiden jälkiä oli aina siivottava ja heitä itseään puhdistettava. Vasta kello kuuden aikana syötiin aamiainen. Sitten ryhtyi arkkiaatteri hetkiseksi tarkemmin silmäilemään eilispäivän postia, ja katso, silloin löytyi sieltä noiden monien kääröjen joukosta pieni, karkealle paperille kirjoitettu kirje, joka oli osoitettu lukiolaiselle Eerikki Pietarinpojalle Strengnäsiin, josta joku tuttava oli käännyttänyt sen arkkiaatterille, tohtori Linnaeukselle, Upsalaan.
Kirje oli Eerikin äidiltä ja kirjoitettu Vaasassa. Se sisälsi tuon suuren summan kahdeksan plootua sekä hellän äidillisen tervehdyksen, että pojan tuli viipymättä lähteä Tukholmaan ja sieltä ensi tilaisuuden tullen pyrkiä meren poikki Pohjanmaalle, syystä että hänen äitinsä vanha setä, hyvin kunnioitettu valtiopäivämies Lauri Larsson Vaasasta, halusi vielä kerran nähdä kaiken sukunsa, sekä nuoret että vanhat, ympärillään ennen kuolemaansa. Ukko Larsson, niin sanottiin vielä kirjeessä, tahtoi kaikin mokomin, ettei kukaan jäisi pois, hän itse lähetti nämä kyytirahat, ja koska hän vielä vanhoillaankin oli jäykkä mies, tulisi Eerikin muistaa, että hänen köyhällä äidillään voisi olla vahinkoa mahtavan setänsä tyytymättömyydestä, mutta hyötyä hänen suosiostaan. Muutoin tulisi Eerikin anoa tädiltään lupaa tähän lähtöön eikä millään muotoa tehdä mitään vastoin hänen tahtoaan, koska täti suuresta hyvyydestään oli ottanut hänet pojakseen ja luvannut tehdä hänet perillisekseen, jos Eerikki hyvin käyttäytyisi. Lopuksi sanottiin, että Eerikin veljet ja sisaret ja muut sukulaiset voivat asianhaarain mukaan jotenkin hyvin.
Arkkiaatteri, joka sill'aikaa oli uudelleen innostunut Kanadasta saamiaan kasveja tutkimaan, ei huomannut, että hänen oppilaansa tätä kirjettä lukiessaan kävi yhä murheellisemmaksi, kunnes pari isoa vesikarpaloa valahti alas Eerikin poskille. Oli siinä kuitenkin muuan, joka kaiken huomasi, ja se oli Eriikka Lindelia. Hän laski kätensä Eerikin olalle ja kysyi osaa ottavasti, "oliko hänen äitinsä kipeä".
— Ei, — sanoi poika; — mutta hän tahtoo, että minun heti kohta pitää lähteä täältä hänen setänsä luo Pohjanmaalle.
— Se ei käy laatuun, se on aivan mahdotonta, — vastasi Riikka hyvin varmasti.
— Mutta äidin onni on kysymyksessä, — huokasi poika.
— Mitä se merkitsee? — jatkoi Riikka närkästyneenä. — Eikö hänen etupäässä tule ajatella sinun parastasi? Koko maailma kadehtii sinua, että saat olla kuin oma lapsi enon kodissa ja joka päivä nähdä ja kuulla semmoista miestä.
— Eno! Sanokaa toki, enoseni, ettei se ensinkään käy laatuun!
— Mikä ei käy laatuun? — kysyi arkkiaatteri.