— Eerikki tahtoo lähteä Suomeen. Hänen äitinsä tahtoo ottaa hänet meiltä pois ja lähettää hänet jonnekin erään vanhan tervasudin luo taikoja oppimaan.
Arkkiaatteri otti kirjeen ja luki sen hyvin tarkkaavaisesti. — Mieltäni pahoittaa, rakas Eerikki, että minun täytyy sinusta luopua, — sanoi hän; mutta äidin tahto on pyhä; sinun tulee totella häntä heti kohta ja arvelematta.
— Ja kuka auttaa minua sitten kantamaan vettä kaivosta ja kirjoittamaan nimiä taimipuikkoihin ja siivoamaan pensasaitoja, ja kitkemään saviheinää ja ruokkimaan ahmaa ja valikoimaan parahiksi isoja ruukkuja kasvihuoneisiin ja puristamaan kasvejani tarpeeksi kovasti ja liisteröimään niitä paperille ja pyytämään sisiliskoja, joihin en tohdi käsin koskea, ja panemaan sammakoita väkiviinaan ja pistämään hyönteisiä neuloihin, mitä en myöskään tahdo tehdä? — puhkesi kiivastunut ja kielevä tyttö päivittelemään. — Vai pitäisikö minun ehkä ottaa puutarharengikseni Tuomas, joka mennä kesänä nyhti pois enon harvinaisimmat nuoret hopeapoppelit ja vastasi, kun häntä siitä toruin: onhan häpeä antaa haapain pilata puutarhaa!
Arkkiaatteri naurahti. — Kalle tulee tänne ylihuomenna ja auttaa sinua.
Kalle oli arkkiaatterin vanhin poika, Eerikin ikäinen.
— Mutta kuka selittää minulle Pliniusta? Kalle tekee minusta vain pilkkaa, — päivitteli Eriikka.
— Plinius saa levätä laakereillaan, kunnes olet oppinut munia keittämään, — vastasi eno; ja Eerikki saa hevoseni Tukholmaan.
Tätä ratkaisevaa päätöstä vastaan ei ollut mitään sanomista. Eerikki ja hänen nuori ystävänsä menivät alla päin, pahoilla mielin kokoamaan ja laukkuun panemaan niitä harvoja kaluja ja kapineita, jotka kuuluivat senaikaisen lukiolaisen vaatevarastoon. Kun tämä oli tehty vajaassa puolessa tunnissa, ryhtyivät he vaihtamaan kasvikokoelmiaan ja siihen meni aikaa paljon enemmän. Eerikki valikoi harvinaisimmat ja parhaat kasvinsa antaakseen ne Eriikalle, ja Eriikka teki samoin. Vaihdettaessa lupasivat molemmat yhä edelleen lähettää toisilleen kalleimpia kasvejaan ja kirjoittaa toisilleen niin usein kuin mahdollista.
He olivat vielä kerran käyskennelleet läpi kasvihuoneiden ja puutarhan; he olivat heittäneet hyvästit joka puulle, joka pensaalle, joka kukalle, joka heidän hoitaessaan oli kukkimaan puhjennut; vielä kerran olivat he tarkastaneet mehiläispesiä, ruokkineet kyyhkysiä, taputelleet poroa kaulalle, antaneet karhulle hunajaa ja nakanneet palasen hevosenlihaa ahmalle. He olivat lopuksi istuneet pienelle penkille pihlajamajaan, joka juuri nyt oli ihan valkeana tuoksuvia kukkia, ja täällä oli Eerikki lohduttanut itkevää tyttöä sillä lujalla lupauksella, ettei hän rupeaisi papiksi, vaan ensin lääkäriksi ja sitten luonnontutkijaksi, niinkuin hänen suuri esikuvansakin oli tehnyt. Tämän lupauksen vahvistukseksi he olivat lyöneet kättä, ja siinä oli tarpeeksi. He ymmärsivät toisensa pitemmittä puheitta; ja mitäpä hyötyä niistä olisi ollutkaan? Nuorten sydänten hellimmät ja pyhimmät tunteet eivät sanoja tarvitse, ne pikemminkin karttavat niitä — ne eivät tahdo lehdon kukkastenkaan edessä nostaa rakkaimman salaisuutensa hienoa, läpikuultavaa, lumoavaa huntua.
Antamastaan lupauksesta tunsi Eerikki oikein miehistyvänsä ja nousi lähteäkseen. Mutta ennenkuin hän lähti, tarttui hän tyttöä käteen ja sanoi: