— En saanut ollenkaan unta viime yönä sentähden, että maatessani alinomaa ajattelin sitä uutta nimeä, jonka aioit antaa minulle. Munsalaa en usko aiotun ihmiseen nimeksi; jos sanoisin itseäni Lohilahtiukseksi, isäni Lohilahti-nimisen tilan mukaan, kuuluisi se kovin kummalliselta. Hortulan, Rosenius, Delphin tahi Lilius olisivat kyllä puutarhasta ja kukista otettuja nimiä, mutta semmoisia on ennestään, etkä sinä suinkaan hyväksy semmoisia nimiä kuin Aquilegius, Digitalis, Helianthus tai Verbascus. En myöskään tahdo ryöstää mestariltani pienintäkään osaa hänen suuresta nimestään, ja sentähden, Eriikka, olen ajatellut, että jos nimittäisin itseäni — arvaapas!
— Herchepaeus; sehän on jo päätetty.
— Älä luulekaan; minä otan nimeni sinusta.
— Minustako? Erica vulgaris! Mutta sinusta ei saa tulla mikään vulgaris, ei mikään tavallinen ihminen. Sinusta, pitää tulla suuri ja mainio mies, Eerikki!
— Tahdon koettaa. Ja sentähden olkoon nimeni paljas Ljung, onhan se kukkasen nimi ja päälle päätteeksi vielä sinun nimesi.
— Mutta se ei ole latinaa.
— Se on oleva minun salaisuuteni. Ei kukaan aavista, että joka kerta, kun kuulen nimeni, minä ajatuksissani käännän sen Ericaksi.
— Ljung … Eerikki Ljung … Ericus Ljungius … tavaili tyttö. — Ruma se ei ole, mutta se ei kuulosta suurelta. Ajattelepas, Eerikki: Carolus Linnaeus! Se kalskahtaa joltakin se!
— Jos kilinä on pääasia, niin olisi paras olla Klingeliklangius taikka
Pekka Paukkenius. Vähempäänkin minä tyydyn.
Eriikka mietti vähän aikaa. Sitten hypähti hän syrjään ja huusi: — Jos saat minut kiinni, niin saat pitää sen nimesi!