Isoäiti myhäili. — Suokaa anteeksi, — sanoi hän; — kuullessani vanhainpoikain puhuvan lastenkasvatuksesta, muistuu mieleeni laivuri Nyström, joka rakensi leipomotuvan ja välttämättömästi tahtoi taklata sen fregatiksi. Saattaahan olla hitunen tottakin siinä, mitä serkku sanoo, mutta koska elämä on kovakourainen kouluttaja, niin on parasta, ettei anneta vitsaa sen käteen, vaan koetetaan tulla muutoin toimeen niin kauan kuin voidaan. Sentähden on ajatukseni se, ettei Ester Larssonin pitäisi saada tuota helläkouraista, haaveilevaa ja liiaksi rakastunutta kreiviä miehekseen. Mutta asiasta toiseen: kuinka kävi vanhan kreivi Torsten Bertelsköldin, tuliko se mies parka todellakin hulluksi?

— Ensin sokeaksi ja sitten mielipuoleksi; se oli hirmuista — huokasi
Anna Sofia.

— Nyt muistan. Ja ellen erehdy, oli kuninkaan sormus taas syynä siihen?

— Niin oli, — puuttui Jonathan innokkaasti puheeseen, — että presidentistä piti tulla Ruotsin kuningas, mutta sitten hän oli vannonut hankkivansa eräälle vanhalle sotamiehen leskelle eläkkeen, ja kun hän kieltäytyi sitä tekemästä; kadotti hän sormuksen ja niin hänestä tuli sokea ja sitten tuli hänestä hassu.

— Kuulkaapa vain, — sanoi isoäiti välskärille, — kuulkaapa vain noiden pikkupatain korvia! En voi hyväksyä, että serkku uskottelee nuorisolle kaikenlaista taikuutta. Heitä on opetettava luottamaan Jumalaan eikä vanhoihin vaskipalasiin.

— Ja sitten tulee heille opettaa kielioppia, — sanoi koulumestari,— eikä heitä saa viedä harhaan keittiölatinalla jommoista tuo Rex Regi Rebellis on. Sormuksen turmiota tuottava voima johtui juuri siitä, että siinä oli pukki. Niin anna anteeksi, veli on ollut ylioppilaana ja kuunnellut Porthania, ja itse Porthankin sanoi kerran hominorum, ja sentähden veli ei saata kieltää, että siinä pitää olla in regem eikä datiivi.

Kapteeni Svanholm, joka tähän asti oli mistään huolimatta katsellut espanjalaisen ruokokeppinsä hopeanuppia, veti nuo sanat kuultuaan punaiset viiksensä leveään hymyy eikä voinut vastustaa vanhaa kiusantekohaluaan. — Minulla oli kerran, — sanoi hän, — postinviejä, joka oli kuin vimmattu turkkilainen ajamaan hevosia kuoliaaksi, ja kun minä näin hyväksi istuttaa kepillä järkeä siihen lempoon, niin hän huusi: — Ei se ollut minun syyni, herra kapteeni, sillä ruoska oli pukin nahkaa! — Niin, niin. Ja nyt väittää veli Svenonius, että sormuksessakin oli pukki. Sillä nyt ei ole suurta väliä, onko pukki nominatuksessa vai dasitivuksessa; mielestäni veli tekee väärin, kun syyttää vanhoja tuttuja.

— Nominatuksessa ja dasitivuksessa! — huudahti koulumestari, nyt vuorostaan mahtavan ylenkatseellisesti naurahtaen. — Tällä kertaa veljen postimies ajoi kumoon sileällä maantiellä. Olisihan Karstulassa käynyt pakoon pötkiminen, tarvitsematta sentään ottaa toisen luokan poikasta latinassa kiinni.

— Tuhat tulimmaista, — aloitti postimestari, joka yhä vielä karahti tulipunaiseksi joka kerta, kun Karstulaa mainittiin; mutta hänet keskeytti välskäri.

— Jo luulin, — hän sanoi, — tarpeeksi asti selittäneeni, mitä sormus merkitsee; ymmärtäköön sen nyt sitten kukin miten tahtoo. Minusta se aina on ollut kuin itsekkyyden paha haltija, joka on yhtä kuolematon kuin ihmiskunta. Sormuksen suurin vaara ei ollut siinä, että se synnytti rajatonta kunnianhimoa ja tuotti ääretöntä onnea aina siihen saakka, kunnes odottamaton lankeemus seurasi; suurin vaara oli siinä, että kuninkaan sormus paadutti sydämet. Kaikki, jotka sen omistivat, tulivat mahtaviksi, rikkaiksi ja ihmisten mielestä onnellisiksi, mutta ainoastaan muiden ihmisten, jopa kaikkein läheisimpäinsäkin kustannuksella. Niinpä oli Torsten Bertelsköldkin kohonnut kunniaansa polkemalla lähimmäisiään. Kun hän itse rikastui, oli hänen sukunsa vähällä joutua mieron tielle; valtansa kukkuloille pääsi hän kukistamalla mestarinsa Arvid Hornin, jota hän sai kiittää loistavasta menestyksestään. Mutta on olemassa siveellinen painolaki, joka tekee kukistumisen sitä nopeammaksi kuta korkeammalla ollaan. Juuri kun Torsten Bertelsköld oli ehtinyt siihen päämäärään, mihin hänen hillitön kunnianhimonsa oli häntä kiihoittanut, juuri kun Ruotsin kuningas, Ruotsin kuningatar ja kaikki mahtavimmat puolueiden johtajat tunkeilivat hänen ympärillään hänen suosiotaan ja puoltolauseitaan kerjäämässä, niin hän luuli tarvitsevansa vain ojentaa kätensä kruunua tavoittaakseen ja sen saadakseen; juuri silloin olisi hänen kukistumisensa ollut varma ilman sormuksenkin vaikutusta. Siinä ei ole mitään yliluonnollista; se on aivan inhimillistä. Mutta se tulee selvemmin näkyviin, selvemmin käsitettäväksi, jos tämä kamala, pirullinen voima, tämä inhimillinen itsekkyys, joka aina asettaa oman itsensä maailman keskipisteeseen ja polkee muut säälimättä alleen, saa jonkin näkyvän muodon. Jos nyt tämä voima ajatellaan kätketyksi kuninkaan sormukseen, niin me ymmärrämme sen merkityksen, ja sitten ymmärrämme myöskin, minkätähden väärä vala on syynä sen katoamiseen. Sillä väärä vala tempaa jalat varmuuden valtaistuimen alta; väärä vala saattaa omantunnon, joka on sydämen kuningas, kapinoimaan ja nostaa ihmisen omaa itseään vastaan: Rex regi rebellis. Mutta olkoonpa nyt taikakalulla vertauskuvallista merkitystä tai ei, niin on sillä kumminkin suuri valta, kun sen vaikutukseen uskotaan. Pane hämähäkki pussiin, ripusta pussi rinnallesi ja usko, että siitä paranet, niin paranet.